NUTS Karhunkierros 83 km 2021

Heippa taas melkein kahden vuoden jälkeen!

Pitkästä aikaa on taas raportoitavaa polkujuoksukarkeloista. Kuusamon Rukalla päästiin vastoin kaikkia odotuksia käymään NUTS Karhunkierros 2021 toukokuun viimeisenä viikonloppuna tilanteeseen sopivilla erityisjärjestelyillä. Tarinaa olisi kerrottavaksi vaikka kuinka paljon, mutta keskityn tässä tekstissä "lähes" vain kisaan liittyviin tapahtumiin. Aloitetaan varusteista ja evästä.

Numerolapun kanssa poluille, jee!

 

Välineet

Valitsin kisa-asuksi käytännössä samat vaatteet ja kengät kuin edellisessä Karhunkierroksen kisassani 2019 (raportti löytyy edellisistä postauksista). Vivobarefootin Primus Swimrun SG Boot -tossut ovat lunastaneet paikkansa, ja JTR-t-paidan ja irtohihojen lisäksi pukeuduin shortseihin ja säärystimiin. Tuhannen mailin sukat lähtivät jalkaan ja päähän JTR-panta, ja kaulan lämmikkeeksi paikallisen jalkapalloseuran Palokan Riennon buffi. Mietin valintoja pitkään, sillä sääennuste lupaili kylmää ja tuulista yötä. Kisa käytiin poikkeusjärjestelyiden vuoksi yökisana lähtöryhmittäin, johon kuuma ryhmä starttasi klo 22, ja oma ryhmäni 20 minuuttia myöhemmin. Salomonin Adv. Skin 12 -liiviin tuli matkaan pakolliset varusteet ja tietty niihin kuuluva kuoritakki (Salomon Bonatti), joka olikin matkalla erittäin tarpeellinen. Mukana olivat myös Lekin Micro Trail Pro -juoksusauvat, joiden käyttöä olin vuoden verran opetellut. Sauvoja, kuten myös puhelinta, kannoin Salomonin Pulse Belt -vyössä.

Evääksi otin vihreitä kuulia ja kermatoffeeta, sekä ClifBareja. Muutaman geelin laitoin korkillisiin pulloihin ja otin mukaan neljä 0,5 l lötköä. Lisäksi matkassa oli merisuolakiteitä ja muutama turkinpippurikarkki.

Kisa

Kisapäivä oli pitkä, ja piti jatkuvasti tarkkailla syömisiä ja sitä, että muisti myös levätä tarpeeksi. Tapasin kylällä tuttuja ja palloilin ympäriinsä mäkimonttuun rakennetun kisakeskuksen ja ainoan auki olevan pizzerian välillä. Hain itselleni ja Markulle (166 km) pizzat valmiiksi odottamaan lauantain maaliintuloa. Samassa majoituksessa oli myös Elina, joka ei lopulta jalkavaivan vuoksi päässytkään osallistumaan perusmatkalle. Sain nukuttua reilun tunnin päiväunet, ja söin juuri sopivasti. Kuuden jälkeen illalla söin "toisen aamupalan" ennen yön kisaa.

Bussissa ja kisakylässä piti käyttää asiaankuuluvasti kasvomaskia. Nyt ei ole enää paluuta kuin polkua pitkin.

 

Bussi Hautajärvelle lähti klo 21.30 Rukan kylästä. Oikeastaan mitään isompaa jännitystä ei ollut, halusin vain päästä matkaan. Bussia odottellessani teimme Mikan kanssa pientä juoksulämmittelyä, kun ilta alkoi viilentyä. Bussilla matkaan kohti Hautajärveä, joka on Karhunkierroksen vaellusreitin lähtöpiste. Sieltä on tarkoitus päästä takaisin vain yhdellä tavalla, omin jaloin. Helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi olin tehnyt saman matkan kerran aikaisemmin, mutta vuodet eivät ole veljeksiä. Kisassa jouduin jännän äärelle ihan odottamattomista syistä.

Olin sopinut aiemmin päivällä, että juoksisin yhtä matkaa Reetan kanssa, kun kerran olimme samassa lähtöryhmässä ja lähes samantasosia juoksijoita. Meitä päästettiin heti bussin saavuttua matkaan liukuvasti, koska ei ollut tarpeellista kerätä mitään suurta massaa juoksijoita lähtöviivalle. Lähdimme rennosti matkaan, ja ainoat haasteet ennen ensimmäistä huoltoa Oulangassa olivat muutamat kompuroinnit kiviin ja juuriin. Minulle olisi kelvannut vähän reippaampikin vauhti, mutta muutaman muun juoksijan letkassa oli hyvä taittaa matkaa. On sanottu, että ultrassa pitäisi tehdä oma kisa ja omat päätökset vauhdista. En kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään repivää kisan tässä vaiheessa, koska juoksutreenit olivat jääneet alkuvuonna todella vähiin. Kisan järjestäminenkin kerrottiin vasta muutama viikko aikaisemmin. Oulankaan (n. 27 km) saavuimme noin 3:30 kohdalla. Sain juotua matkalla Oulankaan kolme lötköä tyhjäksi, tämä oli tavoite. Edellisellä kerralla join alussa liian vähän, ja se kostautui seuraavalla pätkällä. Nyt otin neljännekin lötkön täyteen juomaa, ja matka jatkui.

Oulangasta lähtiessä tuli kylmä, oikein sellainen hampaita kalisuttava kylmä, ja hetken piti juosta kunnon vauhtia. Vastaan tuli selkiä, ja myös meitä ohiteltiin leveillä polkubaanoilla Oulankajoen jylhän kanjonin yläpuolella juostessamme. Yön pimein hetkikin oli jo ohitettu, ja aurinkokin pilkotti silloin tällöin pilvenraosta. Aamuöinen maisema oli upea, mutta sitä ei juuri ehtinyt ihailla tasaisen tappavassa vauhdissa. Kuinka ollakkaan, vauhti osoittautui minulle juuri sellaiseksi noin 40 km kohdalla reitin vaikeimmalla ja teknisimmällä osuudella Kitkajoen "juurakkohelvetissä". Olin kaivanut sauvat pahenevan reisikivun lievittämiseksi heti kun pidemmät nousut alkoivat, eikä siinä vaiheessa enää voinut säätää eväiden kanssa ja yrittää ylläpitää juoksuvauhtia. Reetalla meno tuntui vain kiihtyvän, ja erään evästaukoni jälkeen en enää häntä saavuttanut. Nyt oli siis aika tehdä oma juoksu.

Seuraavan kymmenen kilometrin aikana juoksu oli vain kaukainen haave. Reidet tuntuivat antavan totaalisesti periksi juurakoissa könytessäni, ja menon hyytyessä alkoi tulla myös kylmä. Piti pukea takki päälle. Sauvojen kanssa pelaaminen, minigrip-pussien kanssa tohelointi sormikkaat kädessä ja reisikivut saivat toteamaan erään kainuulaisen motokuskin tyyliin "ee mikkään mee ******* kohtuuella", ja "on tämä kyllä työmaa". Lisäksi reippaasti nauttimani vesi alkoi tulla pissinä ulos yhä tihenevin välein, jolloin piti pysähdellä puun juurelle tämän tästä. "Hankkikoot huoltoukot noihin vehkeisiin", sopertelin ja vähän naureskelinkin. Tässä vaiheessa mielikin alkoi tehdä tepposiaan, ja silloin ajatukset kääntyvät keskeyttämisen suuntaan. Ei tule mitään, keskeytän Basecampille. Kuitenkin meno jatkui askel askeleelta hitaasti mutta varmasti. Hauska hetki koitti Kitkajoen rannassa, kun huomasin poron. Vähän ajan kuluttua kuulin takaani rapinaa, ja sama poro oli lähtenyt seuraamaan minua pitkin polkua. Kovin lähelle se ei uskaltanut tulla, ja aikansa minua töllisteltyään se kääntyi pois polulta metsän suojiin. Ja kyllä, se oli oikea poro, eikä väsymyksen aiheuttama näky. Todetaan tässä vaiheessa, että itse yökisa ei tuntunut juuri miltään verrattuna päiväkisoihin, eikä todellista univäsymystä missään vaiheessa tullut.

Lopulta pääsin Pienelle Karhunkierrokselle, ja juurakot jäivät taakse. Päätin antaa jaloille vielä mahdollisuuden, ja testasin sorabaanalla juoksua. Kuinka ollakkaan, juoksu kulki kipeistä reisistä huolimatta oikein sutjakasti! Eihän tässä nyt mitään enää keskeytetä, päätyyn asti mennään. Karu fakta oli kuitenkin se, että ajallisesti matka kestäisi vielä suunnilleen toisen mokoman. Kestäköön, haluan maaliin ja sinne myös menen! Harrisuvannon sillan ylitettyäni alkoi helpompi osuus Pientä Karhunkierrosta pitkin ja jatkui Basecampin huoltoon (n. 60 km). Sinne saavuin hyvällä energialla noin 8:30 lähdöstä, kun helpolla osuudella olin päässyt avaamaan jalkoja juoksemalla kaikki alamäet rennon kovaa ja sauvakävelemällä ylämäet. Tämä tyyli sopi minulle paljon paremmin kuin tasainen puurto, ihan jo kevään treenitaustan vuoksi. Niin makaat kuin petaat. Keskeyttäminen ei tulisi enää kyseeseen, sillä mitään oikeaa syytä siihen ei ollut. Tuomas Zacheuksen riemastuttavasti artikuloiman videoblogin mukaan väsymys, tai se että ei ole kunnossa, tai että tuntuu pahalta, eivät ole päteviä keskeyttämisen syitä. Näitä asioita jokainen ultrajuoksija joutuu pohtimaan joutuessaan kovaan paikkaan. Yksikään kriteeri ei täyttynyt, joten matka jatkui Basecampilta kohti Konttaista.

Työmaa jatkui. Alamäet pystyin juoksemaan, mutta tasaisilla pätkillä ja ylämäissä piti kävellä. Sama homma oli edellisellä kerralla pari vuotta aiemmin, mutta silloin jalat eivät olleet yhtä pahassa kunnossa. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen, kun en ollut keskeyttänyt, ja että juoksu toimi alamäissä kuin mitään kipuja ei olisikaan. Tiesin, että loppumatkan reittiprofiili sopisi minulle hyvin, sillä tiedossa oli useamman vaaran ja valehuipun ylitykset. Näitä riittäisi aina maaliin saakka. Ylämäet sauvoen, alamäet rallatellen.

Jokainen juoksija alkaa jossakin vaiheessa kisaa miettiä sitä, miten käsitellä maaliinpääsyn nostattamia tunteita, ja sitä tärkeintä, miten tuuletan maalissa. Minulle tuo hetki koitti suunnilleen yhdeksän tunnin taivalluksen jälkeen. Mietin, että kumarran ensin vasemmalle puolelle, sitten oikealle, ja sitten käännyn tulosuuntaan ja kumarran sille reitille, jonka äsken selvitin. Tuo ajatus nosti tipan silmäkulmaan; mä selvitän tämän reitin toistamiseen! Sinnikkäästi, päättäväisesti ja tinkimättömästi jatkoin kohti maalia. Tuomas Zacheus puhuu paljon ja värikkäin sanakääntein raastamisesta. Tämä oli nyt sitä. Ei kovavauhtista, vaan lähes loputonta raastamista.

Vaaroille päästyäni pääsin ihailemaan sitä maisemaa, joka kaksi vuotta sitten oli oikean hernerokkasumun peitossa. Erän kanssakisaaja oli ensimmäistä kertaa tällä reitillä, ja osoitin hänelle Isolta Kumpuvaaralta Konttaisen ja Rukan. Sinne olimme matkalla. Ylämäkeä seurasi alamäki toisen perään loputtomana jatkumona, kunnes viimein oli edessä jyrkkäpiirteisen Konttaisen nousu. Meno ylämäissä alkoi olla rinteen jyrkkyyden ja portaiden vuoksi raahustamista, ja sauvojen osakkeet nousivat pilviin. Luottokapuloiden avulla nousut sujuivat melko vaivattomasti, kun vauhdin piti rauhallisena. Konttaisen huoltoon (76 km) saavuin vähän yli 11 tunnin kohdalla. Täytin kaksi pulloa, ja sitten pinkaisin kohti Valtavaaraa.

Pätkä Konttaiselta Rukalle pitkin Valtavaaraa ja sen valehuippuja on "juoksupätkä" vertaansa vailla. Mitään et saa ilmaiseksi. 7 kilometriä kallioista ja kivikkoista nousua peräjälkeen. Matkalla odotti iloinen yllätys. Laskettelin erästä alamäkeä ilmeisesti olotilaani tai alustaa manaillen, kuului edestäni kimakka huudahdus: "hyvä Ville!" Säikähdin, että mitäs nyt, mutta siellä oli Elina odottelemassa minua! Hän oli istahtanut lammen rantaan syömään eväitä, ja olisin kuulemma päässyt livahtamaan ohi, jollen olisi kiroillut äänekkästi edetessäni. Semmoinen tilanne oli päällä :) Elina lähti juoksemaan edelläni ja kerroin kisan etenemisestä. Tsemppaus oli valtava, ja sain reippasti uutta virtaa loppumatkalle. Omasta mielestäni kisa tuntui siinä vaiheessa flopilta, mutta Elina kannusti jatkamaan entistä tarmokkaammin.

Valtavaaran huipulla, ei ole enää paljoa jäljellä! Kuva: Elina Virkkunen.

 

Valtavaaran päivätuvan piirteet alkoivat pian hahmottua valehuippujen takaa. Siltä mökkeröltä on vielä kolme kilometriä matkaa maaliin, ja muutama terävä nousu ja lasku. Laskut olivat kivikkoisia ja vaikeita väsyneillä jaloilla. Viimeiseen nousuun Rukan hyppyrimäelle lähdin kanssakilpailijan kanssa, jolla oli päinvastainen ongelma jalkojen kanssa kuin minulla: alamäissä tuskaa, mutta ylämäkeen ja tasaisilla juoksu onnistui. Irrotauduin hänestä hyvässä yksimielisyydessä viimeiseen alamäkeen rallattelemaan kohti mäkimonttua, ja liekö kostui silmäkulma pelkästä ilmavirrasta. Ylitin maaliviivan ajassa 12:40:50. Nostin sauvat ilmaan, kumasin vasempaan, sitten oikeaan, ja sitten paluusuuntaan. Olin selvittänyt Karhunkierroksen toistamiseen lähes mahdottomilta tuntuneiden vaikeuksien jälkeen. Oli se ******* työmaa. Kunnioitan suuresti tuota reittiä!

Jälkikirjoitus

Vanhat pohjat. Ne kuuluisat vanhat pohjat. Nyt on viimeistään selvää, että kisaan ei voi lähteä kovilla odotuksilla treenaamatta reitillä vaadittavia ominaisuuksia. Yllätyin siitä, miten alun juoksupätkä sirpaloitti reidet niin pahasti. Minulle sopimaton vauhti, vai kenties yö ja kylmä sää, joka tapauksessa kisan vaikeudet tulivat odottamattomasta syystä. Juoksutreenit olivat tosiaan jääneet keväällä väliin hyvän syksyn jälkeen, se on varmaan suurin syy. Tavoitteenani ei ollut lähteä parantamaan kahden vuoden takaista 12:10 aikaa, koska kyseessä oli yökisa. Suurin voitto oli se, että selvisin Kitkajoen mutkan haasteista ja pyörsin lähes varman keskeyttämispäätökseni. Näistä kokemuksista on varmasti hyötyä jatkossa.

Muu välineistö ja eväät toimivat kohtuullisesti käytössä. Clifbareja en enää ota evääksi, jos meinaan mennä yhtään kovempaa. Myös minigrip-pussien kanssa säätämiseen pitää keksiä jotain uutta. Eväs upposi kuitenkin hyvin eikä vatsan kanssa ollut mitään ongelmia, kun jatkuvan pissimisen jälkeen tajusin juoda vähemmän. Useampikin kilpailija kärsi vatsaongelmista ja monet joutuivat siksi keskeyttämään. Siinä suhteessa omat vaivani olivat helppoja selätettäviä. Jatkossa pitää keksiä myös suolaisempaa syötävää, nyt jouduin neutraloimaan makeaa suuta jatkuvasti merisuolalla, ja koko ajan piti räpeltää niiden minigripien kanssa. Toisaalta jatkuva syöminen piti energiatasot korkealla, eikä yhden yhtä kramppia tullut koko kisan aikana, saati nestehukkaa.

Kiitos Jyväskylä Trail Runnersin kisaporukalle, majoituskavereille, ja kyydistä Petterille ja kyytiseura Juhalle! Kiitos läheisille ja perheelle että Ville saa viilettää metsopaidassa pitkin metsiä. Kiitos polkujuoksuyhteisölle ja NUTSille upeasta tapahtumasta! Onnittelut kaikille itsensä ylittäneille, tasolleen päässeille ja tsempit niille joilla oli vaikeaa. Jälleen osoitimme, että poluilla ja niiden ulkopuolella olemme kaikki siskoja ja veljiä, ikään tai taustaan katsomatta.

Poluille mahtuu tuhansia tarinoita. Niitä on ollut, ja tulee olemaan. On aika päättää tämä tarina. Kiitos kun luit, ja liikunnallista kesää!

Ville

Himos Trail Double Extreme 52 km, 24.8.2019

Hei taas!

Kauden toinen kisani oli vuosi sitten antamani lupauksen mukaisesti Himos Trailin 52 km pinkaisu. Tässä selvitys valmistautumisesta ja itse kisapäivästä.

Kesä

NUTS Karhunkierroksen 83 km jälkeen palauttelin reilun viikon, jonka jälkeen alkoi ratapainotteinen kesä. Lapset osallistuivat JKU:n yleisurheilukouluun, jonne matka vei yleensä pyöräillen ja minulla juosten. Oma treeni oli helppo tehdä ”odotellessa”. Treeneihin kuului viikottainen vauhtitreeni anakynnyksellä sekä paljon hidasta, noin 7 min/km hölköttelyä. Tavoitteena oli kehittää sekä vauhtia että kykyä hitaaseen menoon juosten. Hyvää jälkeä sain aikaan, mutta heinäkuun lopussa jalat kaipasivat jo lepoa kasvaneen iskutuksen vuoksi. Vietin niukasti aikaa poluilla, mutta mahtui kesään yksi JTR-yhteislenkki Touruvuoressa sekä yksi kova treeni kolme viikkoa ennen Himosta Kanavuoressa. Valmistautuminen oli siten hyvin erilainen kuin keväällä KK:lle.

Pääsin treenaamaan myös eksoottisemmissa maisemissa, kun lomailimme kesäkuussa viikon Kreetalla. Hellekelissä oli aamullakin kuuma, mutta maisemat sitäkin hienommat.

Kohti Himosta

Himokselle oli tiedossa pilvipoutainen keli, ja se myös toteutui. Liikkeelle sai lähteä lyhyissä kamppeissa. Reitillä oli hulppeat 13 huoltopistettä, joten jätin liivin kotiin ja otin pienet varaeväät ja puolen litran lötköpullon Salomonin Pulse-vyöhön. Suunnitelmana oli syödä vain huoltopisteillä, ja näin myös tein. Omiin eväisiin en suolaa lukuunottamatta kajonnut lainkaan.

Matkaan startattiin Jyväskylästä Eetun kyydillä, ja samassa kyydissä matkusti myös Elina. Noin tunnin verran odottelimme lähtöä ja jutustelimme tuttujen kanssa kisapaikalla. Porukka oli liikkeellä hyvällä mielellä, vaikka pieni tihkusade vähän säikäyttikin ennen lähtöä. Ohjattu alkulämmittely tehtiin isolla porukalla Easy- ja Enjoy-sarjojen kanssa. Edellisten viikkojen sateet olivat tehneet maapohjasta melko mutaisen, ja tämä näkyi myös reitillä. Klo 10.00 päästiin matkaan!

Kisa

Ensimmäisessä kovassa nousussa Eetu paineli kovaa vauhtia. Elinan kanssa otimme rauhallisemmin ja etenimme lähes yhtä matkaa noin 18 km viidenteen huoltoon, kuitenkin reipasta vauhtia. Hieman ennen tätä huoltotaktiikkani koeluontoisuus alkoi näkyä. Olin ahminut herkkusuklaata parilla ensimmäisellä huoltopisteellä ihan liikaa, ja vatsassa alkoi tuntua epämiellyttävälle. Lisäksi samaan aikaan jaloissa alkoi tuntua pieniä kramppeja, erityisesti lähentäjissä. Tajusin unohtaneeni suolahuollon täysin, ja menoa oli hidastettava. Elina sai mennä menojaan.

Paljakan kalliolla oli vaikeuksia pysyä tasapainossa kramppailevien lähettäjien kanssa, ja lisäksi vessahätä puski päälle ylenmääräisen syömisen vuoksi. Vuoden takaiset muistot hoipertelusta Paljakalla palasivat mieleen. Päätin sinnitellä kierroksen täyteen, ja käydä vessassa kisakeskuksessa. Vatsassa oli kuitenkin vain ilmaa, ja jatkoin lyhyellä huollolla toiselle kierrokselle.

Kisaan asetin kaksi tavoitetta: selvittää ensimmäisen kierroksen alle kolmeen ja puoleen tuntiin, jotta selviän matkaan ennen toista lähtöryhmää, sekä selviytyä koko matkasta melko kunnianhimoisesti alle 7 tuntiin. Ensimmäisen kierroksen lopun hankaluuksista huolimatta puolivälin aika oli 3:10, eli melkein minuutin kovempaa kuin alkuperäinen tavoite. Tämä tuntuikin sitten kunnolla kierroksen alun pitkässä nousussa, eikä vatsakaan ollut vielä ihan rauhoittunut. Seuraavassa alamäessä krampit palasivat jälleen, ja päätin lisätä suolan kulutusta. Tässä vaiheessa toinen lähtöryhmä oli päässyt matkaan, ja pitkässä laskussa Himoksen koillisnurkalla väkeä alkoi tulla ryminällä ohi. Annoin suosiolla tietä, moikkailin ja tsemppasin tuttuja ja tuntemattomia. Muutamia kuviakin ehdin ottaa ja ihailla maisemia, kun oma meno ja koko juoksu tuntui lähinnä maailman turhimmalta hommalta. Pee- ja vee-sanoja sinkoili, kun krampit eivät vieläkään hellittäneet. Vatsa tosin oli jo parempi. Nelivetonousussa piti istahtaa hetkeksi kivelle ja nostaa jalat irti maasta. Kiitos kaikille tsempeistä (Ilkka, Susanna, Reetta, Hanna, Mika, Sanna, Leena ja Annamari muutamia teistä mainitakseni), en ihan ollut oma itseni noissa kohtaamisissa 😎 Vihreät miehet pusikossa nappasivat tällä välillä ensiluokkaisia kuvia 👍🏻

Kuva: Niklas Suominen.

38 km huollon jälkeen juoksin hetken Annamarin kanssa, kunnes krampit pakottivat jälleen hölläämään ja tankkaamaan suolaa. Vähän matkaa käveltyäni aloin kuitenkin juosta pidempiä pätkiä, kun suolatasapaino palautui ja vatsakin oli jälleen stabiili. Rennolla, mutta jo painavalla askeleella jolkotin kohti kisakeskuksen huoltoa. Homma alkoi jälleen vaikuttaa hyvältä. Sama meno jatkuikin koko loppumatkan. Paljakalla juoksu kulki jopa mallikkaasti, kun muistin syödä suolaa riittävästi. Saavutin Annamarin kavereineen ennen viimeistä huoltoa, ja sillä porukalla jatkoimme maaliin saakka toisiamme tsempaten.

Maalissa! Kuva: Tero Pelkonen.

Loppuaikani oli 7:13, mikä oli tunnin parempi kuin vuosi sitten. Ihan en toiseen tavoitteeseeni päässyt, mutta se ei maalissa haitannut tippaakaan. Olin käynyt pohjalla ja onnistunut nousemaan sieltä ultratyyliin, mikä oli itsessään kokemuksena huikea! Tunnin parannus lämmittää todella paljon, on tässä vuoden aikana jotain selvästi tapahtunut 😉

Jälkipuinti

Omasta puolestani kisa sujui kokonaisuutena hyvin. Oppia tuli taas, jatkossa on oltava tarkempana suolan riittävyyden kanssa, ja alkuvauhtikin oli liian kova. Tosin kova alkuvauhti oli tässä puoli asiaa, sillä halusin päästä juoksemaan toisen lähtöryhmän tuttujen kanssa. Näihin kisoihin voi keksiä monenlaisia tavoitteita, ja sosiaaliset tavoitteet olivat lauantaina puoli asiaa.

Maaliin päästyäni kuitenkin kuulin oman sarjani kärkitaistelun omituisista käänteistä. Asiaa seuranneet tietävät tapahtumien kulun, enkä sitä tässä enää ala kertaamaan. Toivon kuitenkin, että kisaorganisaatio ottaa tapahtumista vakavasti opikseen. Hienossa buumissa olevaan tapahtumaan osallistuvat ansaitsevat tulevaisuudessa yhä paremman ja reilumman tapahtuman. Olen sitä mieltä, että Himos Trail ansaitsee olla maamme kärkitapahtumia polkujuoksussa. Se vaatii tahtoa ja asioiden tietoista viemistä eteenpäin. Tsemppiä kisaorganisaatiolle tulevien tapahtumien suunnitteluun!

Tulevaisuus tulee eteen nopeammin kuin arvelin vielä viikko sitten. Voitin Piposilmillä -blogistin insta-arvonnassa osallistumisoikeuden Nuuksio Classic Trail Maratonille 7.9., ja sinne olen menossa, mikäli palautumisessa ei tapahdu yllättävää takapakkia.

Kiitokset

Edelleen kotiväelle, työkavereille ja juoksukavereille kiitokset tuesta. Eetulle kiitos kyydistä ja ultratykki-Elinalle matkaseurasta, ja onnittelut hienoista juoksuista! Kiitos työnantajalleni Gradialle sponsoroinnista. Kiitos kisaorganisaatiolle ja huoltopisteiden väelle, ja kaikille maastossa kisaamassa ja kannustamassa olleille. Oli oikein miellyttävä tapa viettää synttäreitä. Nähdään taas poluilla!

Ville

NUTS Karhunkierros 2019, 83 km

Hei taas! Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa reilusti, mutta nyt onkin hyvä syy taas kirjoitella kisakokemuksista. Viime vuoden elokuun Himos Trail Double Extremen jälkeen tuli innostus nostaa panoksia, ja lokakuun alussa ilmoittauduin heti kun ilmoittautuminen aukesi ensimmäistä kertaa NUTS Karhunkierroksen tapahtumaan Kuusamon Rukalle. Matkaa oli tietty nostettava Himoksen jälkeen, joten matkaksi valikoitui maailmallakin kovaksi kisakategoriaksi luokiteltava 50-mailinen polku-ultra, eli 83 kilometrin kisa. Tämä on kertomus tuosta kisasta ja siihen valmistautumisesta (ja myös muutamien kaverien kokemuksista). Pitkähkö teksti tuli, nappaa kuppi kuumaa kaveriksi.

Valmistautuminen

Harjoituskausi jakautui selkeästi kahteen osaan. Syksy meni mainiosti, ja sain nostettua treenimääriä ennätyslukemiin. Joulukuussa osallistuin Jyväskylän yliopiston liikuntabiologian laitoksen tutkimukseen, josta sain hyviä treenivinkkejä ja selville kauan kaivatut sykerajat. Kiitos Viivi ja kumppanit!

Keväällä piti treenata kovaa, mutta luonto päätti toisin. Tammikuu meni flunssaillessa, ja helmikuun alussa uuden flunssan jälkitautina tuli keuhkokuume. Kauhistus! Tauti, johon vielä vähän aikaa sitten terveetkin ihmiset usein kuolivat. Miten sen kisan nyt käy, mietin. Onneksi juoksukaverit kehottivat toipumaan taudista maltilla. Meni melkein kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin kunnolla taas juoksemaan. Kävelylenkit tulivat osaksi arkipäivää pyöräilyn tilalle. Toisaalta tauti pakotti pysähtymään, ja se teki kropalle todella hyvää.

Tärkeimmät treenit keväällä olivat 4- ja 6-tuntiset pitkikset ja muutamat hyvät anaerobisen kynnyksen vetotreenit. Oikeastaan tärkeintä treeniä oli lepo: halusin päästä kisaamaan hyvin levänneenä. Uusi suuntaus harjoituksissa oli tehdä kevyt treeni oikeasti kevyenä, ja kovat treenit kovina. Tätä olin jo syksyllä päässyt testaamaan, mutta sitten oli kevennettävä sairastelun vuoksi.

Olin aloittanut pakollisten varusteiden hankinnan kisaa varten jo syksyllä. Suurimpana investointina oli hyvä kuoritakki, ja sellaiseksi valikoitui Salomonin Bonatti. Avaruuslakana, ensiside, pilli ja muki olivat näpeissä jo Himoksen kisan jäljiltä.

Iso osa kisataktiikkaa oli tankkauksen suunnittelu. Pitkässä, arviolta yli 12 tuntisessa kisassa on syötävä paljon. Olen tottunut syömään treenilenkeillä enemmän kiinteitä eväitä kuin geelejä, joten liiviin (Salomon Sense Ultra 8) otin evääksi 4 kpl Clif Bareja, pussillisen Sirkus-aakkosia ja kuusi Dexalin geeliä pieniin korkillisiin pulloihin annosteltuna. Juomasuunnitelmaan kuului vesi, mutta mukaan lähti myös pieni määrä elektrolyyttiporeita sekä merisuolakiteitä kramppien varalta ja imeytymisen turvaamiseksi. Näillä laskin pärjääväni 10 tuntia, loput energiat söisin huoltopisteiden eväistä. Lötköpulloja otin lopulta kisaan kolme, neljäs olisi ollut niissä olosuhteissa turha.

Ruka

Rukalle lähdin perjantaiaamuna Eetun kyydissä. Autossa mukana oli myös Petteri (kisaraportti täällä) . Näiden herrojen kanssa käytiin matkalla läpi kisasuunnitelmia, olimmehan kaikki menossa samalle matkalle. Eetu ja minä olimme keltanokkia, Petterillä oli edelliseltä keväältä onnistunut kisa takana.

Rukalla majoituin Vesan, Paavon, Niklaksen ja Tommin kanssa samaan mökkiin. Tommi ja Niklas olivat matkalla retkeilevinä turisteina sekä huoltamassa, Vesalla ja Paavolla oli edessä 55 km kisa. Perjantai-iltana katsottiin kisavarusteet kuntoon ja itse kävin ihmettelemässä kisakylän hulinaa. Jyväskylä Trail Runnersin väkeä oli matkustanut paikalle noin 50, joten tuttujen kanssa tuli vaihdettua kuulumisia tuon tuosta. Oli myös mukavaa tavata ensimmäistä kertaa muutama sometuttu. Unille taisin mennä noin klo 23. Levollisesta ulkokuoresta huolimatta kuhina sisimmässä oli melkoinen. Mihin oikein olin pääni työntämässä?

Aamulla meinasi käydä kylmät. Olin ohjelmoinut kelloon herätyksen, mutta arkipäivälle klo 04! Heräsin klo 04.30, ja sitten tuli kiire. Bussi Hautajärvelle lähtisi 05.45. Onneksi kaikki aamupalatarvikkeet ja muut kamppeet oli katsottu illalla valmiiksi. Puuro suoraan mikroon ja kahvinkeitin päälle, ja sitten vessan kautta pukeutumaan. Aamupala naamariin, ja 05.20 olin jo ovella menossa. Ehkä nopein aamulähtö ikinä. Paavolta ja Vesalta sain viimeiset tsempit, ja sitten lähdin kävellen bussille.

Bussista löytyi heti matkaseuraksi Himos Traililta tuttu Ilkka. Muistimme heti elokuisen numerolappujen murenemisepisodin Himoksella, ja matka kohti Hautajärveä alkoi iloisissa tunnelmissa. Kuitenkin bussissa tunnelma oli jännittynyt ja odottava, eikä keskustelua paljon kuulunut. Liekö kyse aikaisesta aamusta vaiko kisajännityksestä. Minullehan aamu oli hyvin normaali, koska aamulenkit ovat olleet osa rutiineja jo puolentoista vuoden ajan. Siksi aikainen startti sopi minulle hyvin.

Kisareitti kulki Karhunkierroksen vaellusreitillä Sallan Hautajärveltä Rukalle. Hautajärvellä odottelimme vielä vajaan tunnin ennen kuin kisa alkaisi klo 07.00. Vielä vessakäynti ja sitten tihkusateeseen ottamaan pientä lämpöä. Väkeä kertyi paikalle useampi bussilastillinen, ja kaikkiaan meitä starttasi 83 km matkalle noin 400 juoksijaa. Vartti lähtöön, 5 minuuttia lähtöön. Väki kerääntyi lähtökaaren tuntumaan tiiviiksi rykelmäksi, ja tunnelma alkoi nousta. Kuuluttaja muistutti moneen kertaan tärkeistä asioista: pitäkää hauskaa ja pitäkää huoli itsestänne ja kavereista. Tähän kiteytyy hyvin polkujuoksun perusluonne. Viimeiset sekunnit ja torven törähdys! Joukko oli päässyt liikkeelle. Kello oli 07 aamulla, satoi tihkua ja lämpötila oli pari astetta plussalla. Lähdin matkan JTR:n lyhythihaisella trail-paidalla, Zeropointin irtohihoilla, Columbian shortseilla ja K2:n säärystimillä. Jalassa  oli Feelmaxin varvassukat ja Vivobarefootin Primus Swimrun Boot SG -polkutossut. Liivissä oli pakollisena varusteena lisäksi kuoritakki.

Lähdössä mieleeni muistui Johannes ”Hatsolo” Hattusen teesit asenteesta. Olin saapunut paikalle, mikä on kaiken lähtökohta. Enää pitäisi tehdä parhaansa, olla oma itsensä, ja hymyillä. Näillä pitäisi tulla tulosta!

Kisa

Kisamatkalla oli edessä kolme huoltopistettä: 27 km kohdalla Oulangan luontokeskus, 59 km kohdalla Juuman basecamp sekä 76 km kohdalla Konttainen. Nämä siis jakoivat reitin neljään osuuteen.

Ensimmäisellä osuudella maasto oli tasaista ja reitti eteni pitkäkti Oulankajoen rantatörmää seuraten. Joki kuohusi alapuolellamme valtoimenaan kevättulvan jäljiltä. Jos laskin oikein, joki tai sen sivu-uoma ylitettiin riippusiltoja pitkin viidesti ennen Oulankaa.

Lähdin liikkeelle Eetun ja Petterin kanssa. Etenimme suunnitelmaan nähden melko reipasta vauhtia tiiviissä jonossa. Polku oli paikoin kapea ja kulki suolla, joten kyydistä ei mielellään jäänyt pois. Tällä osuudella ei oikeastaan tapahtunut kovin mielenkiintoisia asioita. Kaikilla oli tarve saada kone käyntiin ja syömiset ja juomiset uppoamaan. Minulle tuli jo muutamien kilometrien jälkeen ensimmäisiä kramppinipistelyitä pohkeisiin, mutta ne menivät nopeasti ohi. Otin kuitenkin jo tässä vaiheessa hieman suolaa, jotta krampinpoikaset eivät palaisi. Tämä osoittautui hyväksi taktiikaksi koko kisan ajaksi aina, kun pienikin kramppioire ilmaantuisi. Vettä sain juotua vain vajaan litran 3 tuntia ja 20 minuuttia kestäneen ensimmäisen osuuden aikana, mikä oli selvästi liian vähän. Arvelin, että tästä koituisi vielä ongelmia.

Oulangan huollossa oli Markku talkoohommissa dropbageilla. Mukavaa nähdä tuttuja keskellä korpea. Olin laittanut omaan kassiin vain vaihtotossut, eikä niille ollut tarvetta. Söin huollossa banaania, suklaata, jaffakeksejä ja suolakurkkuja. Mukaan nappasin mandariinin ja täytin pullot. En kuitenkaan kuunnellut ohjeita tarkkaan, ja tulin täyttäneeksi yhden pullon urheilujuomalla. Lisää jännäkerrointa siis: yleinen ohje kun on, ettei kisassa pitäisi koskaan kokeilla mitään uutta. Hyvin se urkkajuoma kuitenkin upposi pitkin kisaa. Eetu ja Petteri jäivät huoltamaan pidemmäksi aikaa, ja lähdin Jussin matkaan huollosta. Eetua ja Petteriä en enää kisan aikana kohdannut.

Oulangan ja Basecampin huoltojen välinen osuus on reitillä sellainen, missä kisan ultraluonne tulee esiin. Minulle se ilmeni noin 35 km kohdalla, jolloin huikkasin Jussia jatkamaan omaan tahtiinsa. Minun täytyi hidastaa, koska takareidet alkoivat hieman kramppailla ja liian vähälle jäänyt juominen alkoi kostautua. Päällikköratkaisu: on pistettävä kävelyksi ja saatava kone jälleen hyrräämään. Saavutin erään perusmatkalaisen ja jäin jutustelemaan kuulumisia. Mahtava kilpailumuoto tällainen, kun tarpeen tullen voi heittää kevyelle vaihteelle ja jutella ihan kenen tahansa reitillä kulkevan kanssa! Tuli tunne, että vaikka on vaikeaa, niin nyt olen oma itseni. On hienoa olla juuri tässä ja nyt. Vastapuolikin oli hyvin tyytyväinen, että joku hidasti vauhtia ja ryhtyi juttelemaan. Hän kertoi myös olevansa Jyväskylästä lähtöisin, mikä oli mukava kuulla. Juoma, eväs, suola sekä mukava rupattelutuokio tekivät tehtävänsä, ja jaksoin taas edetä pätkiä juosten. Tässä vaiheessa matkaa oli taitettu noin puolet, ja aikaa oli mennyt noin viisi tuntia. Vauhti oli ennakko-oletuksiin nähden hirmuisen kova. Tässä vaiheessa aloin miettiä loppuaikaa. Sen arvioiminen meni kuitenkin raskaasti pieleen, sillä reitin vaikeimmat osuudet olivat kaukana edessä.

Maisemallisesti reitin hienoimpia paikkoja on Pieni Karhunkierros, jonka jylhät rantatörmät ovat mykistävät. Kuljimme sekä Kitkajoen rannassa että rantatörmällä nousten ja laskeutuen vuoronperään. Kitkajoen ylittävä Harrisuvannon riippusilta oli täysin tukossa juoksijoista, ja jonottaessa meni arviolta kymmenen minuuttia. Käytin tämän ajan syömiseen. Pitkiä olivat viimeiset kilometrit komeissa maisemissa ennen Basecampin huoltoa. Tässä vaiheessa kohtasin reitin varressa Tiinan, joka oli perustanut yhden naisen tsemppiosaston oman 55 km kisastartin jäätyä väliin flunssan vuoksi. Sain kohtaamisesta hyvän boostin jatkaa kohti huoltoa. Tiinan näkeminen reitin varrella sai minut hymyilemään. Ennen huoltoa ohitin perusmatkalla olleen Teron, joka puolestaan sai minulta raivokkaan tsemppipuuskan. Maaliinhan se sitten lopulta tuli.

Basecampin huollossa pidin kiirettä, ettei kroppa pääsisi jäähtymään liikaa. Samat toimenpiteet kuin edellisessä huollossa, mutta nyt kaivoin mukin juomista varten ja ennen eväille menoa täytin pullot. Toisella osuudella nesteitä meni reilummin, noin 2,5 litraa. Litran verran piti siis täyttää purosta. Ahmin evästä, ja sen vuoksi seuraava osuus piti aloittaa rauhallisesti kävellen.

Kisa oli sujunut hyvin. Olin hyvissä voimissa, eikä vatsassa ollut hätätuntemuksia. Itse asiassa ainoa tyhjennys koko kisan aikana oli pissitauko Oulangassa. Matkaa oli nyt takana 60 km ja aikaa oli kulunut vähän yli 8 tuntia. Siis vain 23 km jäljellä, ajattelin. Ajallisesti tiedossa oli kuitenkin reilusti tekemistä, sillä edessä oli reitin hitaimmat pätkät.

Tässä vaiheessa alkoi jo väsyttää, ja silloin kaivetaan mielen sopukoista voimabiisi. Tällä reissulla se oli Dynaztyn Roar of the underdog. Kertosäkeessä lauletaan:

”This is here, this is the now
This is the chance to make it all count
Show you're fearless, let them hear you roar
The roar of the underdog”

Oli selvää, että maaliin pääseminen oli vielä kovan työn ja muutaman karjaisun takana. Ensimmäistä kertaa mielessä kävi ajatus, että nyt tekisi mieli lopettaa. Matka kuitenkin jatkui, sillä ei keskelle suota voi keskeyttää, ja kun mitään todellisia vaikeuksia ei edes ollut. Mieli pitää vaan sulkea pois ja heikko hetki kääntää positiiviseksi. Jaloilla kesti hyvin juosta, mutta välillä piti laittaa kävelyksi. Myös runsas määrä juoksijoita ajoittain hyvin kapealla polulla aiheutti menoon töksähtelyä.

Reitin vaativammat nousut alkoivat noin 15 km ennen maalia, ja niitä riittikin ihan kunnolla. Eteneminen luonnollisesti hidastui, ja kilometrit kuluivat tosi hitaasti. Myös kilpakumppaneilla alkoi matkan rasitus näkyä, koska kaikkien sarjojen juoksijat alkoivat lähestyä maalia. Jengi ähisi ja puhisi, mutta silti painoi sisukkaasti eteenpäin. Jokainen askel vei kohti maalia, ja sinne piti haluta päästä. Aloin jo odotella jyrkkää Konttaisen nousua ja sen jälkeen tulevaa viimeistä huoltopistettä. Ohitin 34 km matkalla olleen Riikan, jota vaivasi sormien turvotus. Retkeilijä-Tommi bongasi minut vähän ennen Konttaista ja jolkotteli yhden suon yli kulkevat pitkospuut perässäni. Lyhyesti raportoin Tommille kisan vaiheita, ja vastauksena tuli suunnilleen ”jatkat vaan samaan malliin loppuun asti, hyvin menee”. Ja minähän jatkoin.

Näkymä Konttaiselta oli upea! Ei tehnyt mieli mennä liian lähelle reunaa, jonka vieressä polku kulki. Jyrkkä lasku mutaista rinnettä alas huoltoon, jossa oli Heikki hommissa. Hän täytti minulle pullot ja pääsin pienen herkkuevään jälkeen jatkamaan matkaa nopeasti. Tiesin, ettei nyt kannata kylmettyä itseään, sillä aikaa menisi loppupätkään vielä yli tunti. Suklaata ja banaania kourissa lähdin kiipeämään viimeisiä nousuja.

Ensimmäinen nousu oli teknistä metsäpolkua, mutta seuraava olikin lähes puuttomalla alueella, eikä metsä siten enää suojannut tuulelta. Oli pakko kaivaa liivistä kuoritakki päälle. Väsy oli melkoinen kun jouduin tappelemaan sivutuulta vastaan. Päässäni kajahti jälleen soimaan kisan voimabiisi:

”This is your ambition, your vision

You don't back from your position
You enquire, you desire, play to win
There can be only one

Every hill feels unclimbable
But the power of will can defeat anything, you're unbreakable
It's the moment you choose that you never can lose
Throwing caution straight to the wind

You will rise to your best when you're put to the test, you're unchainable”

Kallioinen rinne oli liukkaan näköinen, mutta Vivon tossut toimivat erinomaisesti niin nousuissa kuin laskuissa. Mielikin alkoi tehdä tuttuja tepposiaan, kun maali oli niin lähellä. Kysyin yhdessä vaiheessa takanani tulevalta juoksijalta, että tuossako se viimeinen Rukan rinne on. Vastaus kuului, että se on vasta Valtavaara. Silloin pääsi pari ärräpäätä ilmoille.

Jalat toimivat hyvin vielä tässäkin vaiheessa, vaikka ukko olikin jo ihan kypsä. Juoksu kulki hämmentävän hyvin niin tasaisella kuin alamäissä, niin kuin oli kulkenut viimeiset 80 kilometriäkin. Ohitin 34 km matkalla olleen Katin, jonka seura oli menossa pienen matkan päässä edellä. Totesimme, että nyt pitää vaan päästä ehjänä maaliin!

Loppurutistuksen lomassa tuli vielä pari riemukasta hetkeä. Ohitin perusmatkalla olleen Matin, jota tsemppasin puristamaan matkan varmasti loppuun. Uskomattomia kavereita nämä perusmatkalaiset! Eräs toinen juoksija valitteli polveaan, ja hänen menonsa alamäissä oli vaikeaa. Lisäksi häneltä oli geelit loppu, joten päätin tarjota hänelle muutaman sirkusaakkosen, joita oli vielä reilusti jäljellä. Kylläpä miehen ilme kirkastui, ja heti tuli töppösiin ja sauvoihin uutta lentoa! Matka jatkui kohti tasaisen varmasti kohti maalia.

Viimein edessä oli loppunousu Rukan hyppyrimäen juurelle. Ihan tautisen jyrkkä mäki oli sorastettu pitäväksi, mutta silti hetkittäin tuntui, että edelläni menevät kiipeäjät vielä luisuvat alas ja päälleni. Pohkeet menivät hetkeksi hapoille, mutta onneksi vain hetkeksi. Nousua tuli noin 100 m, ja pitkän kiipeäminen jälkeen olin huipulla, missä olin käynyt edellisenä iltana fiilistelylenkillä. Tuntematon vaihtui tutuksi, ja helpotus oli valtava! Olihan tämä minulle ensimmäinen kerta Karhunkierroksella. Viimeinen alamäki oli enää minun ja maaliviivan välissä. Karjahtelin ja tuulettelin jolkottaessani alamäkeä, ja pian olin rinteen alla punaisella matolla. Tunne oli uskomaton! Olin tehnyt hirmuisen suorituksen, jonka onnistumisesta ei ollut missään vaiheessa takeita. Kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, ja olin viimein maalissa 12 tunnin ja 10 minuutin taivalluksen jälkeen. Spontaaniksi tuuletukseksi keksin mennä korkeaan polviasentoon, ja pamautin nyrkillä Rukan torin kivipintaa. Tein sen! Tein sen mitä piti tehdä. Minä tein parhaani!

Maalissa onnittelemaan tuli kukapa muukaan kuin tsempparimme Tiina, ja sen jälkeen 34 km kisassa kovan tuloksen tehnyt Reetta. Tiina otti minusta finisher-kuvan, ja sen jälkeen marssin ruokatelttaan nollaoluelle ja kanakeitolle parin tutun kanssa (siinä oli ainakin Annakaisa ja Outi 34 km matkalta). Heidän kanssaan vaihdoimme kuulumiset, ja sitten oli nopeasti suunnattava majoitukseen saunaan ja syömään vähän lisää, sillä vauhdin pysähdyttyä tuli nopeasti kylmä märissä vaatteissa. Niklas oli hakenut pizzaa, ja se maistui todella hyvältä!

Maalissa! Kuva: Tiina Hoskari.

Jälkipelit

Illalla suuntasimme vielä Paavon kanssa jäykähköillä jaloilla ottamaan maaliintulijoita vastaan ja seuraamaan palkintojenjakoa. Moni tuttu saapui tuona aikana maaliin. Upeita suorituksia kaikilta. Satu oli sijoittunut toiseksi naisten perusmatkalla, tämä oli mahtavaa kuulla. Petteri selviytyi maaliin, mutta harmittavasti Eetu joutui jättämään leikin kesken Konttaisen huoltoon selkävaivan vuoksi. Hienosti kuitenkin taisteltu siihen asti! Palkintojenjaon jälkeen oli vielä korkattava voitto-olut, ja sain kuulla Hannan selviytyneen teipatulla nilkalla 55 km matkasta. Melkoinen sissi hänkin.

Seuraava yö oli melko katkonainen ja syke korkealla. Sain kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin nukuttua. Ei keho tuollaisen rypistyksen jälkeen heti rauhoitu. Vaihdettiin kuulumisia matkoilta. Paavolla oli ollut haastava kisa, mutta hän oli selvinnyt silti hyvällä ajalla maaliin. Vesa oli puolestaan joutunut ensin ensiaputehtäviin, ja huonosti toimineen kropan kanssa keskeytti lopulta Basecampille. Siitä tuli sellainen peruspitkis, kertoi hän. Näiden juttujen vuoksi juoksijat kantavat mukanaan ensiapuvälineitä. Onnekas oli se juoksija, joka Vesan sai avukseen.

Sitten siivottiin mökki, ja oli aika lähteä kotimatkalle. Eetu ja Petteri tulivat noutamaan dropbaginsa ja minut Rukalta. Ennen lähtöä näin Tessan, jolla oli ollut suorastaan karmaiseva perusmatkakokemus. Tsempit Tessalle! Automatka sujui leppoisasti, ja funny walkit eivät jääneet pimentoon, kun tauoilla kolme kankeajalkaista äijää yritti kömpiä autosta ulos. Petteri vei tässä skabassa voiton. Jyväskylään saavuttiin noin klo 18. Hieno reissu oli ohi. Kiitos Eetu-kuskille ja Petterille matkaseurasta!

Analyysi

Yhteenveto on tarpeen tehdä jatkoa varten. Mikä toimi ja mikä ei? Selvästi mukana oli liikaa kiinteää evästä juoksun ajalle. Huolloissa pystyy syömään kiinteää, mutta vähänkään vauhdikkaammin edetessä kiinteän evään syöminen on työlästä. Sitä on opeteltava geelihommia, jos meinaa juosta kovempaa. Toki ennakkoon oli tarkoitus pitää hitaampaa vauhtia, mutta kuten Sanna sanoi ennen reissua, sitä ei koskaan tiedä milloin kulkee kunnolla. Nyt kulki! Noin puolet kantamistani eväistä jäi syömättä. Nestettä meni noin puoli litraa tunnissa. Vaatteet, liivi ja tossut toimivat erinomaisesti.

Hämmästyttävää oli myös vatsani toiminta. Olin varautunut ainakin yhteen tyhjennykseen, ja se on kokemuksen mukaan syytä tehdä heti kun tarve ilmenee. Kertaakaan en kuitenkaan joutunut puskaan kyykkimään. En tarkkaan tiedä mikä vatsan hyvän tilan takasi, mutta ainakin yksi syy voi olla kisan aikana nautittu merisuola, mikä edistää nesteen ja ravinnon imeytymistä.

Nyt kun viimeistelen tätä raporttia, on kisasta kulunut kolme vuorokautta. Pääsen jo helposti syväkyykkyyn ja ylös, ja portaiden käveleminen sujuu lähes normaalisti. Työmatkapyöräily edistää palautumista. Mitään merkittäviä särkyjä tai vatsavaivoja ei ole ilmennyt. On todettava, että kroppa toimii mallikkaasti, ja että tein kuntoon nähden huikean juoksun.

Kiitokset

Tämä on miellyttävä osuus. Kiitos kaikille, jotka olette olleet pienessäkin määrin mukana juoksuharrastukseni kanssa, niin lenkeillä kuin lounaspöydässäkin, ja tietenkin somessa. Ilman tukeanne ja jaksamistanne en tätä raporttia kirjoittaisi. Kiitos Vesalle majoituksesta ja kämppiksille tuesta! Kiitos JTR-porukalle! Ja vielä onnittelut kaikille hienoja suorituksia tehneille osallistujille, sekä järjestävälle organisaatiolle NUTSille vapaaehtoisineen ja kannustajille! Homma jatkuu seuraavan kerran Himoksella elokuussa, jolloin tavoitteena on parantaa viime vuoden aikaa ja ennen kaikkea nauttia polkujuoksuhuumasta hienojen ihmisten kanssa. Rukalle palaan varmasti vielä juoksemaan.

Kiitos perheelle ja läheisille (ja muillekin) pöhkön harrastukseni sietämisestä. Onhan tämän lajin ympärille muodostunut sellainen kupla, että siihen meinaa välillä vajota täysin. Elämässä pitää olla muutakin, ja kiitos että te olette!

On aika lopettaa tämä raportti. Toivottavasti pidit ja sait ehkä vinkkejä tai tsemppiä omaan harrastukseesi. Mukavaa kesää ja liikunnan riemua!

Ville

Himos Trail Double Extreme 18.8.2018

Lauantaina 18.8.2018 koitti kauan odottamani ensimmäinen ultramatka. Himokselle kokoontui lähes 750 polkujuoksun ystävää, ja heistä vajaat 30 juoksijaa starttasi kanssani ensimmäistä kertaa järjestettävälle Double Extreme -matkalle (52 km ja 1890 m nousua). Lämpimässä kelissä tuli ylitettyä omia rajoja ja ennakkoluuloja, sekä opittua paljon uutta omasta kropasta ja polkujuoksusta.

Valmistautuminen

Hyvän treenikevään jälkeen pidin melkein koko kesäkuun taukoa juoksemisesta. Kesäloman alku meni levätessä ja parannellessa vasemman jalkapöydän lieviä rasitustuntemuksia, ja lisäksi muutimme. Juhannuksen jälkeen vedin jälleen tossut jalkaan, ja lähdin tutustumaan uudella tavalla Touruvuoren maastoihin. Tavoitteena oli saada jalkoja kuntoon ylä- ja alamäkiä varten, niitä Himoksella todellakin oli tiedossa.

Teimme perheen kanssa kesälomareissun Ylläkselle heinäkuun alussa. Tuon reissun aikana sain harjoituksissa kasaan suunnilleen tulevan matkan etenemis- ja nousumetrimäärät. Hyvä viikko!

Viimeisten viikkojen lenkit olivat harvassa. Juoksin pari pidempää sileän lenkkiä, ja tämän lisäksi yhden Jyväskylä Trail Runnersin ”keskiviikon kevyen”. Kevyt lenkki keräsi 26 reipasta polkuilijaa Touruvuoreen. Heistä useat olivat myös Himoksella erinäisillä matkoilla. Tuolla lenkillä koin myös kauhunhetkiä, kun kaaduin vauhdikkaassa alamäessä kivikkoon. Olkapää ja lonkka jomottivat vielä ultrallakin, mutta ei häiritsevästi.

Kaksi viikkoa ennen kisaa palasin lomalta töihin, ja samalla alkoi työmatkapyöräily. Tämä olikin merkittävin liikuntamuoto kahden viimeisen viikon ajan. Viimeisellä viikolla juoksin vain yhden aamulenkin, osin siksi että olkapää oli hieman arka. Viimeisinä päivinä söin normaalia enemmän, mutta varsinaista tankkausta en tehnyt. Yritin pitää kaikki toiminnot niin normaaleina kuin mahdollista; tämä oli toiminut myös pitkillä treenilenkeillä. 

Kisaviikolla flunssapöpöt alkoivat jo kiertää, ja yhdessä työpaikan kuivan ja kylmän sisäilman kanssa kurkkuni ärtyi kisaa edeltävänä iltana melko kipeäksi. Oireet menivät kuitenkin kisa-aamuksi ohi. Valitettavasti pöpöt eivät mihinkään kadonneet, elimistö vain oli jo niin menossa että oireiden lievittyminen selittynee sillä. Pieniä flunssaoireita lukuunottamatta olin hyvässä iskussa.

Pakkasin liiviin kaksi puolen litran lötköpulloa ja evääksi

• 4 kpl geelejä
• Sirkus-aakkosia
• 3 Clif-patukkaa
• rusinoita ja suolapähkinöitä
• muutaman turkinpippurin, ja
• merisuolarakeita.

Kisapäivä

Lauantaiaamu valkeni tihkusateisena. Söin normaalin aamupalan: kaurapuuroa hillolla ja Chian siemenillä, banaanin ja kahvia. Olin varannut aamuksi reilusti aikaa ennen kuin Antin kyyti saapuisi, jotta aamupala ehtisi sulaa kunnolla. Olo oli hyvä, mutta edellisen illan kurkkukipu kummitteli mielessä. Kamat kantoon ja Antin kyydillä hakemaan Tommi, ja sitten kohti Himosta. Molemmat herrat osallistuivat myös ultramatkalle, tosin huomattavasti kovemmalla kokemuksella kuin minä ensikertalainen.

Kisapaikalla oli melko rauhallinen tunnelma, sillä matkojen porrastuksen vuoksi kello 10 lähdössä paikalla olivat vain 9 km Enjoyn ja 52 Double Extremen osallistujat. Matkavermeet päälle, ylimääräiset kamppeet säilytykseen, alkulämmittelyyn, ja lähtöviivalle. Sää oli edelleen pilvinen, ja pientä tihkua ripeksi väen niskaan. Tuttujen kanssa vaihdettiin nopeasti kuulumisia. Sitten kilpailunjohtaja Juha Taini alkoikin jo laskea sekunteja, ja tasan klo 10 ratsut päästettiin irti. Tässäkään vaiheessa ei jännittänyt juuri lainkaan, mitä sitä turhaan tulevia pohtimaan. Ensimmäinen murhe ei kuitenkaan ollut kaukana tulevaisuudessa.

Lähtöalusta ei ollut tasainen, vaan heinikkopohjaa, jossa olisi ollut ikävää pyöräyttää nilkka heti alussa. Pian reitti kuitenkin jatkui laskettelurinteen myötäisesti kohti ensimmäistä, melkein kaksi kilometriä pitkää nousupätkää. Nousu meni edelleen muiden kanssa mukavia rupatellessa, mutta nousun jälkeen tunsin ettei kaikki ollut kohdallaan. Syke ei lähtenytkään laskemaan, hengitys ei meinannut tasaantua, ja nenä vuosi kuin vuoripuro. Lisäksi pilvipeite alkoi rakoilla, ja aurinko alkoi porottaa melko kuumasti. Olo oli tukala, ja join niin paljon kuin pystyin ja aloitin heti eväiden syönnin. Lähes kaikki muut menivät ohi ja menojaan.

Yhtä laskua lukuunottamatta matka ensimmäiseen huoltoon noin 5 km kohdalla oli pelkkään nousua, ja huoltoon päästyäni olin juonut jo puoli litraa vettä, ja olo alkoi vaikuttaa hieman paremmalta. Olin kokeillut loivemmassa ylämäessä juoksemista, mutta kroppa ei antanut juosta. Huollossa olin ihan puhki, enkä edes huomannut evästarjoiluita. Täytin vain pullon ja jatkoin matkaa.

Karmea totuus päivän kunnosta paljastui seuraavien kilometrien aikana. Edes tasaisella ja joustavalla polulla en pystynyt ylläpitämään juoksua, ja oli tyydyttävä kävelyyn. Että pitikin! Alamäet menivät tuttuun tapaan kevyesti rullaamalla, mutta muuten juoksemisesta ei meinannut tulla mitään. Välitön hengästyminen ja sykkeet pilvissä. Kaikki muu kuitenkin toimi hienosti: eväs, suola ja juominen upposivat, ja uusi tuttavuus Ilkka Tampereelta piti seuraa. Vasta kolmannen huollon jälkeen vauhtini hidastui niin paljon, että Ilkka jatkoi omaa vauhtiaan. Ennen toista huoltoa koimme myös pahamaineisen nelivetonousun, mutta tässä vaiheessa se tuntui yllättävän kevyeltä nousta. Kova ja kivikkoinen nousu silti, maine ei ole tyhjästä tempaistu. 

Toisessa huollossa 13 km kohdalla piti täyttää molemmat pullot, ja nyt eivät tarjoilut menneet ohi. Suolakurkkuviipaleet ja suklaa menivät jo suussa atomeiksi, ja matkaan nappasin sipsejä ja pullaviipaleen. Tässä vaiheessa jouduin ensimmäistä kertaa oikeasti huolehtimaan suola- ja nestetasapainosta, koska keli oli käymässä jo kuumaksi. Olin lukenut kuluneen kesän koitosten karmivan kuumista olosuhteista, ja pyrkinyt raporttien perusteella sisäistämään suolahuollon salat. Onneksi tässä kisassa pisin huoltoväli oli 8 km, eikä 30 km kuten esimerkiksi Karhunkierroksella. En tiedä tarkkaan kuinka paljon söin suolarakeita, kurkku ja sipsejä, mutta vettä koko reissulla meni noin 8 litraa.

Maisemallisesti hieno kohta reitillä tuli vastaan Länsi-Himoksen laskettelurinteen laskussa ja sitä seuraavassa pitkässä nousussa. Happoja alkoi kertyä jalkoihin. Edelleen ja koko kisan ajan alamäet kulkivat hyvin, mutta muuten juosten eteneminen ei tullut kyseeseen. Paljakalla oli hienoja polkuja, ja tässä vaiheessa todella päivän kehno kunto harmitti. Matkan kurjimmat hetket osuivat näihin kohtiin. Olin ehkä vielä tarpeeksi virkeä yleensäkään miettimään miten asiat voisivat olla. Myös ensimmäiset krampin alkoivat tuntua pohkeissa ja lähentäjissä. Kofeiinia sisältänyt geeli piristi hieman.

Neljännen huollon jälkeen söin ensimmäisen turkinpippurin. Yllättävän piristävää. Lisäksi ennen puolivälin huoltoa oli mukava huomata, että moniin kilpailijoihin verrattuna olin päivän kunnosta huolimatta oikein sähäkkä alamäissä. Tästä kokeneemmat juoksijat olivat kertoneet: alamäissä tehdään isoja eroja. Tosin tällä kerralla menetin saamani hyödyn seuraavalla tasaisella pätkällä. Erään kilpailijan kanssa tulimmekin tällaista jojoa kolmisen kilometriä puolimatkan huoltoon. Aikaa oli kulunut kolme ja puoli tuntia, mikä oli ennakko-oletusten mukaan hyvä aika, vaikka olin joutunut kävelemään pitkiä matkoja. Muutama minuutti aiemmin olivat lähteneet matkan myös Challenge- ja Extreme-sarjojen juoksijat. Extremen juoksijoista ohitin lopulta viisi. Totesin kaverille huoltoon tullessamme, että järkevät tyypit lopettaisivat tähän, mutta eihän sitä millään voinut. Pieni tauko, pullot täyteen, sipsejä kouraan ja kohti seinänousua. Vettä oli tässä vaiheessa kulunut jo yli 3 litraa.

Nousu tuntui loputtoman pitkältä. Pari kertaa piti pysähtyä huohottamaan, vaikka eteneminen oli ihan raahustamista. Kaveri oli jäänyt huoltamaan vähän pidemmäksi aikaa, joten jatkoin matkaa yksin. Itse asiassa koko toisella puolikkaalla näin vain kourallisen muita kilpailijoita, joten sain edetä ihan omaa tahtiani. Tämä kyseinen kaveri saavutti minut lopulta noin 45 kilometrin kohdalla ja meni menojaan.

Alamäkipätkät sujuivat mukavasti, vaikka nyt myös takareisissä alkoi tuntua pieniä kramppeja ja penikat olivat melkoisen kireät. Sama kuvio jatkui koko loppumatkan; alamäet juosten ja muuten kävellen. Yhdessä vaiheessa jopa istuin ja nostin jalat hetkeksi ilmaan. Oli hyvä veto. Pientä euforian tunnettakin alkoi jostain löytyä. Innostuin viheltelemään ja laulamaan suosikkibiisejäni. Nousuja siivittivät Sabatonin Primo Victoria ja To Hell and Back. Luoteis-Himoksella maisemaa tuijotellessani mieleen hiipi Amaranthen Maximize. Oikeastaan rankinta ei ollut väsymys tai jatkuva syöminen ja juominen, vaan se etten pystynyt juoksemaan kivoja pätkiä. Kaikki kuitenkin vaikutti hyvältä päätavoitteen suhteen; maaliin asti mennään.

Tällä pätkällä ohitin Extreme-matkalla olleen naiskolmikon, jossa oli saman perheen naisia kolmessa sukupolvessa. Nuorin oli kerrotun mukaan alle 20-vuotias ja vanhin 70-vuotias. Huikeaa, kerrassaan huikeaa polkujuoksuyhteisöllisyyttä!

Tullessani 42 km kohdalla vähän yli kuusi tuntia matkalla olleena kisakeskukseen, kuulin ämyreistä Antin päässeen maaliin ja suoraan haastatteluun. Siellä ihmeteltiin, että miten Suomen suuntavaistottomin polkujuoksija ei muka ollut kertaakaan eksynyt matkalla! Pacer-Tommi hoiti homman kotiin. Ihan mahtava fiilis tuli, kun kuuli tuttujen saavuttaneet hyvät ajat ja sijoitukset. Samalla tajusin, että tästä muuten alkaa ultraaminen! Mieltä ei tosin hirveästi lämmittänyt se fakta, että matkaa olisi jäljellä vielä noin kaksi tuntia.

Loppumatka meni kävellessä, eikä alamäkien juokseminenkaan ollut enää niin helppoa. Hoipertelin Paljakan kallioilla, ja välillä piti käydä kyykyssä. Viimeisestä huollosta oli reilu neljä kilometriä matkaa maaliin, ja krampit alkoivat olla aika pahoja. Kuitenkin alamäissä tuli muutama Extreme-sarjalaisen selkä vastaan, ja juoksu kulki jälleen. Piti rämpiä melkein 50 kilometriä ennen kuin koin matkan parhaat juoksuhetket. Homma toimi, ja nyt piti enää varmistaa ettei menisi nurin juurakoissa.

Viimein laskettelurinne aukeni edessäni ja näin kisakeskuksen rakennukset. Yli 8 tuntia oli kulunut lähdöstä, ja edelleen jalka nousi alamäessä mallikelpoisesti. Maalisuoralla kilpailunjohtajan selostus ja paikalla olleen yleisön kannustus täytti mieleni, ja maaliviivalla päästin ulos remakan karjaisun. Väsyneenä mutta silti hyvävoimaisena olin päässyt maaliin. Ensimmäisenä onnittelemaan tulivat Challenge-matkalle osallistunut Reetta ja naisten Double Extreme -sarjan voittanut Nina. Yläfemmat näiden kanssa ja suoraan Tainin haastatteluun. Taisin sanoa aika pitkälti samat asiat kisasta kuin mitä tässä olen kertonut, mutta lopuksi sanoin tulevani ensi vuonna uudestaan kisaamaan! Toivottavasti kukaan ei saanut tätä talteen :) Haastattelun jälkeen myös Antti tuli onnittelemaan, ja kertoi minun voittaneen jonkun arvonnan. Pääsen arvontavoitolla päiväksi nauttimaan Himoksen talvisista rinteistä vähän barefoot-tossuja jäykemmillä kapineilla.

Jälkipuinti

Kisan jälkeen suihkuun ja saunaan, kuivat vaatteet päälle, ja syömään. Soppa ja salaatti maistuivat. Olin siis kyennyt säilyttämään itseni hyvin toimintakykyisenä myös vatsan osalta. Oli mukavaa ja vähän hirvitävääkin kuunnella muiden kokemuksia matkoilta. Keskeyttämisiä ja havereita oli tullut. Nyt reilu vuorokausi kisan jälkeen tuntuu siltä, ettei kisa olisi paremmin voinut mennäkään. Olen hurjan ylpeä itsestäni! Olokin on flunssan oireita lukuunottamatta kuin peruspitkiksen jälkeen.

Ja ilman muuta olen ensi vuonnakin kisaamassa Himoksella. Uskomattoman hieno tapahtuma, joka on vuoden päästä varmasti entistäkin isompi.

Kiitokset

Jaa, mistä aloittaisin. Olen vaivannut melko monia ihmisiä juoksuaiheisilla höpinöilläni reilut kolme vuotta, ja vuoden ajan yhä enemmän, kun innostuin polkujuoksusta. Sandaalien kanssa puolikkaan juostuani pääsin ihan lehtien palstoille. Siispä kiitän teitä ystäviä ja läheisiä, jotka olette minua sietäneet. Tulen vaivaamaan teitä jatkossakin :)

Kiitos työnantajalleni Gradialle, joka kannustaa liikkumaan kustantamalla yhden massaliikuntataphtuman vuodessa.

Kiitos järjestävälle seuralle JRV:lle ja talkoolaisille! Huoltopisteillä ja risteyksissä kannustus oli tarttuvaa ja antimet hyviä.

Isoin kiitos kuuluu kuitenkin itse alan ihmisille, joista pääosa edustaa Jyväskylä Trail Runnnersia. Teihin on ollut mahtavaa tutustua ja saada uusia kavereita. Olen viime syksystä asti saanut korvaamattoman arvokkaita neuvoja ja tukea, sekä päässyt nauttimaan parhaasta juoksuseurasta. Teidän kisaraportteja on ollut mahtavaa lukea, ja niistä olen saanut paljon intoa treenaamiseen. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että kirjoitin juuri ensimmäisen ultraraporttini. Enpä olisi vuosi sitten uskonut. Lupaan, että tämä ei jää tähän.

Lisään vielä loppuun erityiskiitoksen Samille, kun lainasit metsopaitaasi :) Palautan pian pestynä.

Ville

Maltti on valttia

Moro!

Sain oman annokseni somekuplailmiöstä, kun viikonloppu ja alkuviikko vierähti NUTS Karhunkierroksen GPS-pallukoita tuijotellessa ja kisaraportteja ja -videoita ihmetellessä. Fiilis kohti elokuussa koittavaa Himos Trailin ultraa nousi kohisten, jos fiilis ei muka ollut jo valmiiksi korkealla. Onnittelut kaikille huikeita suorituksia tehneille ja tsemppiä palautumiseen!

Viime viikon otin kevyesti kuulostelen vasemman jalkapöydän tuntemuksia. Huhti-toukokuussa määrät huitelivat jälleen omaan tasoon nähden ennätyslukemissa, ja rasitus tuntuu kropassa. Toisaalta määrä ja pitkä lenkki kolme viikkoa sitten ovat koulineet jalkojen rullaavuutta, mikä keventää menoa entisestään. Tämän huomasin viime viikon perjantaina sandaalilenkillä. Tällä viikolla en ole juossut metriäkään, enkä aio juosta. Telakka ei maistuisi tähän paikkaan, joten otan levon kannalta.

Kesäkuussa tarkoituksenani on lisätä mäkitreeniä ja pyöräilyä. Opettajan kesäloma alkaa perjantaina, joten työmatkapyöräily jää kuviosta pois. Peruskunto riittänee elokuun ultramatkalle, mutta jalkojen voimatasoa ja rasituksensietoa on vielä parannettava. Yhden pidemmän lenkin teen jossain sopivassa välissä.

Ville

Talvi ja kevät 2018

Moro!

Edellinen postaus, jossa kerroin aikeestani osallistua Himos Trailin ultramatkalle, katosi bittiavaruuteen. Otetaanpa siten kuluneen talven ja kevään kuulumiset uudemman kerran.

Joulukuussa kokeilemani Keskitalven haaste toimi hyvänä siirtymänä kohti suurempia juoksumääriä. Samalla painopiste siirtyi sileältä alustalta metsäpoluille, ja polut ovat vieneet miehen mennessään. Jyväskylä Trail Runnersin väen kanssa olen päässyt mukavasti lajiin käsiksi.

Ennätykset ovat menneet uusiksi monelta osin. Olen kyennyt juoksemaan yli sadan kilometrin kuukausia, juossut ensimmäisen 1000 nousumetriä sisältäneen lenkkini, sekä venyttänyt yksittäisen suorituksen keston melkein viiteen tuntiin. Ennätysmatka 35 km tuli kasaan eräällä synttärilenkillä Helatorstaina. Tällä viikolla olisi tarkoitus saada 70 km kasaan ja toukokuussa yhteensä 200 km. Katsotaan kuinka käy.

Ilman haasteita talvi ei kuitenkaan ole mennyt. Kävin helmikuussa luovuttamassa jollekin onnekkaalle veren kantasoluja, ja douppauksen vuoksi piti huilata pari viikkoa. Lisäksi sairastin maaliskuussa influenssan, jonka vuoksi tuli noin kolmen viikon lepo. Sen jälkeen homma onkin toiminut taas hienosti.

Kiitos kaikille minua tosielämässä ja somessa juoksujuttujen parissa tukeneille. Tästä on hyvä jatkaa kohti kauden päätavoitetta elokuussa.

”Clench your fist and put a grin on your face. Just let go, and you will never be the same!” -Anton Kabanen

Ville

Himos Trail Double Extreme elokuussa 2018

Heippa!

Blogi on ollut hetken tauolla, mutta nyt kun kesä on täällä ja tavoite vihdoin asetettu, on aika jälleen purkaa auki ajatuksia ja kuulumisia. Hyvin sujuneen talven ja kevään innoittamana ilmoittauduin ensimmäiselle ultramatkalleni. Himos Trail Double Extreme (52 km) odottaa elokuussa. Kaikilla matkoilla on vielä hyvin tilaa. https://www.himostrail.fi/

Ville