Heippa taas melkein kahden vuoden jälkeen!
Pitkästä aikaa on taas raportoitavaa polkujuoksukarkeloista. Kuusamon Rukalla päästiin vastoin kaikkia odotuksia käymään NUTS Karhunkierros 2021 toukokuun viimeisenä viikonloppuna tilanteeseen sopivilla erityisjärjestelyillä. Tarinaa olisi kerrottavaksi vaikka kuinka paljon, mutta keskityn tässä tekstissä "lähes" vain kisaan liittyviin tapahtumiin. Aloitetaan varusteista ja evästä.
 |
| Numerolapun kanssa poluille, jee! |
Välineet
Valitsin kisa-asuksi käytännössä samat vaatteet ja kengät kuin edellisessä Karhunkierroksen kisassani 2019 (raportti löytyy edellisistä postauksista). Vivobarefootin Primus Swimrun SG Boot -tossut ovat lunastaneet paikkansa, ja JTR-t-paidan ja irtohihojen lisäksi pukeuduin shortseihin ja säärystimiin. Tuhannen mailin sukat lähtivät jalkaan ja päähän JTR-panta, ja kaulan lämmikkeeksi paikallisen jalkapalloseuran Palokan Riennon buffi. Mietin valintoja pitkään, sillä sääennuste lupaili kylmää ja tuulista yötä. Kisa käytiin poikkeusjärjestelyiden vuoksi yökisana lähtöryhmittäin, johon kuuma ryhmä starttasi klo 22, ja oma ryhmäni 20 minuuttia myöhemmin. Salomonin Adv. Skin 12 -liiviin tuli matkaan pakolliset varusteet ja tietty niihin kuuluva kuoritakki (Salomon Bonatti), joka olikin matkalla erittäin tarpeellinen. Mukana olivat myös Lekin Micro Trail Pro -juoksusauvat, joiden käyttöä olin vuoden verran opetellut. Sauvoja, kuten myös puhelinta, kannoin Salomonin Pulse Belt -vyössä.
Evääksi otin vihreitä kuulia ja kermatoffeeta, sekä ClifBareja. Muutaman geelin laitoin korkillisiin pulloihin ja otin mukaan neljä 0,5 l lötköä. Lisäksi matkassa oli merisuolakiteitä ja muutama turkinpippurikarkki.
Kisa
Kisapäivä oli pitkä, ja piti jatkuvasti tarkkailla syömisiä ja sitä, että muisti myös levätä tarpeeksi. Tapasin kylällä tuttuja ja palloilin ympäriinsä mäkimonttuun rakennetun kisakeskuksen ja ainoan auki olevan pizzerian välillä. Hain itselleni ja Markulle (166 km) pizzat valmiiksi odottamaan lauantain maaliintuloa. Samassa majoituksessa oli myös Elina, joka ei lopulta jalkavaivan vuoksi päässytkään osallistumaan perusmatkalle. Sain nukuttua reilun tunnin päiväunet, ja söin juuri sopivasti. Kuuden jälkeen illalla söin "toisen aamupalan" ennen yön kisaa.
 |
| Bussissa ja kisakylässä piti käyttää asiaankuuluvasti kasvomaskia. Nyt ei ole enää paluuta kuin polkua pitkin. |
Bussi Hautajärvelle lähti klo 21.30 Rukan kylästä. Oikeastaan mitään isompaa jännitystä ei ollut, halusin vain päästä matkaan. Bussia odottellessani teimme Mikan kanssa pientä juoksulämmittelyä, kun ilta alkoi viilentyä. Bussilla matkaan kohti Hautajärveä, joka on Karhunkierroksen vaellusreitin lähtöpiste. Sieltä on tarkoitus päästä takaisin vain yhdellä tavalla, omin jaloin. Helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi olin tehnyt saman matkan kerran aikaisemmin, mutta vuodet eivät ole veljeksiä. Kisassa jouduin jännän äärelle ihan odottamattomista syistä.
Olin sopinut aiemmin päivällä, että juoksisin yhtä matkaa Reetan kanssa, kun kerran olimme samassa lähtöryhmässä ja lähes samantasosia juoksijoita. Meitä päästettiin heti bussin saavuttua matkaan liukuvasti, koska ei ollut tarpeellista kerätä mitään suurta massaa juoksijoita lähtöviivalle. Lähdimme rennosti matkaan, ja ainoat haasteet ennen ensimmäistä huoltoa Oulangassa olivat muutamat kompuroinnit kiviin ja juuriin. Minulle olisi kelvannut vähän reippaampikin vauhti, mutta muutaman muun juoksijan letkassa oli hyvä taittaa matkaa. On sanottu, että ultrassa pitäisi tehdä oma kisa ja omat päätökset vauhdista. En kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään repivää kisan tässä vaiheessa, koska juoksutreenit olivat jääneet alkuvuonna todella vähiin. Kisan järjestäminenkin kerrottiin vasta muutama viikko aikaisemmin. Oulankaan (n. 27 km) saavuimme noin 3:30 kohdalla. Sain juotua matkalla Oulankaan kolme lötköä tyhjäksi, tämä oli tavoite. Edellisellä kerralla join alussa liian vähän, ja se kostautui seuraavalla pätkällä. Nyt otin neljännekin lötkön täyteen juomaa, ja matka jatkui.
Oulangasta lähtiessä tuli kylmä, oikein sellainen hampaita kalisuttava kylmä, ja hetken piti juosta kunnon vauhtia. Vastaan tuli selkiä, ja myös meitä ohiteltiin leveillä polkubaanoilla Oulankajoen jylhän kanjonin yläpuolella juostessamme. Yön pimein hetkikin oli jo ohitettu, ja aurinkokin pilkotti silloin tällöin pilvenraosta. Aamuöinen maisema oli upea, mutta sitä ei juuri ehtinyt ihailla tasaisen tappavassa vauhdissa. Kuinka ollakkaan, vauhti osoittautui minulle juuri sellaiseksi noin 40 km kohdalla reitin vaikeimmalla ja teknisimmällä osuudella Kitkajoen "juurakkohelvetissä". Olin kaivanut sauvat pahenevan reisikivun lievittämiseksi heti kun pidemmät nousut alkoivat, eikä siinä vaiheessa enää voinut säätää eväiden kanssa ja yrittää ylläpitää juoksuvauhtia. Reetalla meno tuntui vain kiihtyvän, ja erään evästaukoni jälkeen en enää häntä saavuttanut. Nyt oli siis aika tehdä oma juoksu.
Seuraavan kymmenen kilometrin aikana juoksu oli vain kaukainen haave. Reidet tuntuivat antavan totaalisesti periksi juurakoissa könytessäni, ja menon hyytyessä alkoi tulla myös kylmä. Piti pukea takki päälle. Sauvojen kanssa pelaaminen, minigrip-pussien kanssa tohelointi sormikkaat kädessä ja reisikivut saivat toteamaan erään kainuulaisen motokuskin tyyliin "ee mikkään mee ******* kohtuuella", ja "on tämä kyllä työmaa". Lisäksi reippaasti nauttimani vesi alkoi tulla pissinä ulos yhä tihenevin välein, jolloin piti pysähdellä puun juurelle tämän tästä. "Hankkikoot huoltoukot noihin vehkeisiin", sopertelin ja vähän naureskelinkin. Tässä vaiheessa mielikin alkoi tehdä tepposiaan, ja silloin ajatukset kääntyvät keskeyttämisen suuntaan. Ei tule mitään, keskeytän Basecampille. Kuitenkin meno jatkui askel askeleelta hitaasti mutta varmasti. Hauska hetki koitti Kitkajoen rannassa, kun huomasin poron. Vähän ajan kuluttua kuulin takaani rapinaa, ja sama poro oli lähtenyt seuraamaan minua pitkin polkua. Kovin lähelle se ei uskaltanut tulla, ja aikansa minua töllisteltyään se kääntyi pois polulta metsän suojiin. Ja kyllä, se oli oikea poro, eikä väsymyksen aiheuttama näky. Todetaan tässä vaiheessa, että itse yökisa ei tuntunut juuri miltään verrattuna päiväkisoihin, eikä todellista univäsymystä missään vaiheessa tullut.
Lopulta pääsin Pienelle Karhunkierrokselle, ja juurakot jäivät taakse. Päätin antaa jaloille vielä mahdollisuuden, ja testasin sorabaanalla juoksua. Kuinka ollakkaan, juoksu kulki kipeistä reisistä huolimatta oikein sutjakasti! Eihän tässä nyt mitään enää keskeytetä, päätyyn asti mennään. Karu fakta oli kuitenkin se, että ajallisesti matka kestäisi vielä suunnilleen toisen mokoman. Kestäköön, haluan maaliin ja sinne myös menen! Harrisuvannon sillan ylitettyäni alkoi helpompi osuus Pientä Karhunkierrosta pitkin ja jatkui Basecampin huoltoon (n. 60 km). Sinne saavuin hyvällä energialla noin 8:30 lähdöstä, kun helpolla osuudella olin päässyt avaamaan jalkoja juoksemalla kaikki alamäet rennon kovaa ja sauvakävelemällä ylämäet. Tämä tyyli sopi minulle paljon paremmin kuin tasainen puurto, ihan jo kevään treenitaustan vuoksi. Niin makaat kuin petaat. Keskeyttäminen ei tulisi enää kyseeseen, sillä mitään oikeaa syytä siihen ei ollut. Tuomas Zacheuksen riemastuttavasti artikuloiman videoblogin mukaan väsymys, tai se että ei ole kunnossa, tai että tuntuu pahalta, eivät ole päteviä keskeyttämisen syitä. Näitä asioita jokainen ultrajuoksija joutuu pohtimaan joutuessaan kovaan paikkaan. Yksikään kriteeri ei täyttynyt, joten matka jatkui Basecampilta kohti Konttaista.
Työmaa jatkui. Alamäet pystyin juoksemaan, mutta tasaisilla pätkillä ja ylämäissä piti kävellä. Sama homma oli edellisellä kerralla pari vuotta aiemmin, mutta silloin jalat eivät olleet yhtä pahassa kunnossa. Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen, kun en ollut keskeyttänyt, ja että juoksu toimi alamäissä kuin mitään kipuja ei olisikaan. Tiesin, että loppumatkan reittiprofiili sopisi minulle hyvin, sillä tiedossa oli useamman vaaran ja valehuipun ylitykset. Näitä riittäisi aina maaliin saakka. Ylämäet sauvoen, alamäet rallatellen.
Jokainen juoksija alkaa jossakin vaiheessa kisaa miettiä sitä, miten käsitellä maaliinpääsyn nostattamia tunteita, ja sitä tärkeintä, miten tuuletan maalissa. Minulle tuo hetki koitti suunnilleen yhdeksän tunnin taivalluksen jälkeen. Mietin, että kumarran ensin vasemmalle puolelle, sitten oikealle, ja sitten käännyn tulosuuntaan ja kumarran sille reitille, jonka äsken selvitin. Tuo ajatus nosti tipan silmäkulmaan; mä selvitän tämän reitin toistamiseen! Sinnikkäästi, päättäväisesti ja tinkimättömästi jatkoin kohti maalia. Tuomas Zacheus puhuu paljon ja värikkäin sanakääntein raastamisesta. Tämä oli nyt sitä. Ei kovavauhtista, vaan lähes loputonta raastamista.
Vaaroille päästyäni pääsin ihailemaan sitä maisemaa, joka kaksi vuotta sitten oli oikean hernerokkasumun peitossa. Erän kanssakisaaja oli ensimmäistä kertaa tällä reitillä, ja osoitin hänelle Isolta Kumpuvaaralta Konttaisen ja Rukan. Sinne olimme matkalla. Ylämäkeä seurasi alamäki toisen perään loputtomana jatkumona, kunnes viimein oli edessä jyrkkäpiirteisen Konttaisen nousu. Meno ylämäissä alkoi olla rinteen jyrkkyyden ja portaiden vuoksi raahustamista, ja sauvojen osakkeet nousivat pilviin. Luottokapuloiden avulla nousut sujuivat melko vaivattomasti, kun vauhdin piti rauhallisena. Konttaisen huoltoon (76 km) saavuin vähän yli 11 tunnin kohdalla. Täytin kaksi pulloa, ja sitten pinkaisin kohti Valtavaaraa.
Pätkä Konttaiselta Rukalle pitkin Valtavaaraa ja sen valehuippuja on "juoksupätkä" vertaansa vailla. Mitään et saa ilmaiseksi. 7 kilometriä kallioista ja kivikkoista nousua peräjälkeen. Matkalla odotti iloinen yllätys. Laskettelin erästä alamäkeä ilmeisesti olotilaani tai alustaa manaillen, kuului edestäni kimakka huudahdus: "hyvä Ville!" Säikähdin, että mitäs nyt, mutta siellä oli Elina odottelemassa minua! Hän oli istahtanut lammen rantaan syömään eväitä, ja olisin kuulemma päässyt livahtamaan ohi, jollen olisi kiroillut äänekkästi edetessäni. Semmoinen tilanne oli päällä :) Elina lähti juoksemaan edelläni ja kerroin kisan etenemisestä. Tsemppaus oli valtava, ja sain reippasti uutta virtaa loppumatkalle. Omasta mielestäni kisa tuntui siinä vaiheessa flopilta, mutta Elina kannusti jatkamaan entistä tarmokkaammin.
 |
| Valtavaaran huipulla, ei ole enää paljoa jäljellä! Kuva: Elina Virkkunen. |
Valtavaaran päivätuvan piirteet alkoivat pian hahmottua valehuippujen takaa. Siltä mökkeröltä on vielä kolme kilometriä matkaa maaliin, ja muutama terävä nousu ja lasku. Laskut olivat kivikkoisia ja vaikeita väsyneillä jaloilla. Viimeiseen nousuun Rukan hyppyrimäelle lähdin kanssakilpailijan kanssa, jolla oli päinvastainen ongelma jalkojen kanssa kuin minulla: alamäissä tuskaa, mutta ylämäkeen ja tasaisilla juoksu onnistui. Irrotauduin hänestä hyvässä yksimielisyydessä viimeiseen alamäkeen rallattelemaan kohti mäkimonttua, ja liekö kostui silmäkulma pelkästä ilmavirrasta. Ylitin maaliviivan ajassa 12:40:50. Nostin sauvat ilmaan, kumasin vasempaan, sitten oikeaan, ja sitten paluusuuntaan. Olin selvittänyt Karhunkierroksen toistamiseen lähes mahdottomilta tuntuneiden vaikeuksien jälkeen. Oli se ******* työmaa. Kunnioitan suuresti tuota reittiä!
Jälkikirjoitus
Vanhat pohjat. Ne kuuluisat vanhat pohjat. Nyt on viimeistään selvää, että kisaan ei voi lähteä kovilla odotuksilla treenaamatta reitillä vaadittavia ominaisuuksia. Yllätyin siitä, miten alun juoksupätkä sirpaloitti reidet niin pahasti. Minulle sopimaton vauhti, vai kenties yö ja kylmä sää, joka tapauksessa kisan vaikeudet tulivat odottamattomasta syystä. Juoksutreenit olivat tosiaan jääneet keväällä väliin hyvän syksyn jälkeen, se on varmaan suurin syy. Tavoitteenani ei ollut lähteä parantamaan kahden vuoden takaista 12:10 aikaa, koska kyseessä oli yökisa. Suurin voitto oli se, että selvisin Kitkajoen mutkan haasteista ja pyörsin lähes varman keskeyttämispäätökseni. Näistä kokemuksista on varmasti hyötyä jatkossa.
Muu välineistö ja eväät toimivat kohtuullisesti käytössä. Clifbareja en enää ota evääksi, jos meinaan mennä yhtään kovempaa. Myös minigrip-pussien kanssa säätämiseen pitää keksiä jotain uutta. Eväs upposi kuitenkin hyvin eikä vatsan kanssa ollut mitään ongelmia, kun jatkuvan pissimisen jälkeen tajusin juoda vähemmän. Useampikin kilpailija kärsi vatsaongelmista ja monet joutuivat siksi keskeyttämään. Siinä suhteessa omat vaivani olivat helppoja selätettäviä. Jatkossa pitää keksiä myös suolaisempaa syötävää, nyt jouduin neutraloimaan makeaa suuta jatkuvasti merisuolalla, ja koko ajan piti räpeltää niiden minigripien kanssa. Toisaalta jatkuva syöminen piti energiatasot korkealla, eikä yhden yhtä kramppia tullut koko kisan aikana, saati nestehukkaa.
Kiitos Jyväskylä Trail Runnersin kisaporukalle, majoituskavereille, ja kyydistä Petterille ja kyytiseura Juhalle! Kiitos läheisille ja perheelle että Ville saa viilettää metsopaidassa pitkin metsiä. Kiitos polkujuoksuyhteisölle ja NUTSille upeasta tapahtumasta! Onnittelut kaikille itsensä ylittäneille, tasolleen päässeille ja tsempit niille joilla oli vaikeaa. Jälleen osoitimme, että poluilla ja niiden ulkopuolella olemme kaikki siskoja ja veljiä, ikään tai taustaan katsomatta.
Poluille mahtuu tuhansia tarinoita. Niitä on ollut, ja tulee olemaan. On aika päättää tämä tarina. Kiitos kun luit, ja liikunnallista kesää!
Ville
