sunnuntai 19. elokuuta 2018

Himos Trail Double Extreme 18.8.2018

Lauantaina 18.8.2018 koitti kauan odottamani ensimmäinen ultramatka. Himokselle kokoontui lähes 750 polkujuoksun ystävää, ja heistä vajaat 30 juoksijaa starttasi kanssani ensimmäistä kertaa järjestettävälle Double Extreme -matkalle (52 km ja 1890 m nousua). Lämpimässä kelissä tuli ylitettyä omia rajoja ja ennakkoluuloja, sekä opittua paljon uutta omasta kropasta ja polkujuoksusta.

Valmistautuminen

Hyvän treenikevään jälkeen pidin melkein koko kesäkuun taukoa juoksemisesta. Kesäloman alku meni levätessä ja parannellessa vasemman jalkapöydän lieviä rasitustuntemuksia, ja lisäksi muutimme. Juhannuksen jälkeen vedin jälleen tossut jalkaan, ja lähdin tutustumaan uudella tavalla Touruvuoren maastoihin. Tavoitteena oli saada jalkoja kuntoon ylä- ja alamäkiä varten, niitä Himoksella todellakin oli tiedossa.

Teimme perheen kanssa kesälomareissun Ylläkselle heinäkuun alussa. Tuon reissun aikana sain harjoituksissa kasaan suunnilleen tulevan matkan etenemis- ja nousumetrimäärät. Hyvä viikko!

Viimeisten viikkojen lenkit olivat harvassa. Juoksin pari pidempää sileän lenkkiä, ja tämän lisäksi yhden Jyväskylä Trail Runnersin ”keskiviikon kevyen”. Kevyt lenkki keräsi 26 reipasta polkuilijaa Touruvuoreen. Heistä useat olivat myös Himoksella erinäisillä matkoilla. Tuolla lenkillä koin myös kauhunhetkiä, kun kaaduin vauhdikkaassa alamäessä kivikkoon. Olkapää ja lonkka jomottivat vielä ultrallakin, mutta ei häiritsevästi.

Kaksi viikkoa ennen kisaa palasin lomalta töihin, ja samalla alkoi työmatkapyöräily. Tämä olikin merkittävin liikuntamuoto kahden viimeisen viikon ajan. Viimeisellä viikolla juoksin vain yhden aamulenkin, osin siksi että olkapää oli hieman arka. Viimeisinä päivinä söin normaalia enemmän, mutta varsinaista tankkausta en tehnyt. Yritin pitää kaikki toiminnot niin normaaleina kuin mahdollista; tämä oli toiminut myös pitkillä treenilenkeillä. 

Kisaviikolla flunssapöpöt alkoivat jo kiertää, ja yhdessä työpaikan kuivan ja kylmän sisäilman kanssa kurkkuni ärtyi kisaa edeltävänä iltana melko kipeäksi. Oireet menivät kuitenkin kisa-aamuksi ohi. Valitettavasti pöpöt eivät mihinkään kadonneet, elimistö vain oli jo niin menossa että oireiden lievittyminen selittynee sillä. Pieniä flunssaoireita lukuunottamatta olin hyvässä iskussa.

Pakkasin liiviin kaksi puolen litran lötköpulloa ja evääksi
  • 4 kpl geelejä
  • Sirkus-aakkosia
  • 3 Clif-patukkaa
  • rusinoita ja suolapähkinöitä
  • muutaman turkinpippurin, ja
  • merisuolarakeita.
Kisapäivä

Lauantaiaamu valkeni tihkusateisena. Söin normaalin aamupalan: kaurapuuroa hillolla ja Chian siemenillä, banaanin ja kahvia. Olin varannut aamuksi reilusti aikaa ennen kuin Antin kyyti saapuisi, jotta aamupala ehtisi sulaa kunnolla. Olo oli hyvä, mutta edellisen illan kurkkukipu kummitteli mielessä. Kamat kantoon ja Antin kyydillä hakemaan Tommi, ja sitten kohti Himosta. Molemmat herrat osallistuivat myös ultramatkalle, tosin huomattavasti kovemmalla kokemuksella kuin minä ensikertalainen.




Kisapaikalla oli melko rauhallinen tunnelma, sillä matkojen porrastuksen vuoksi kello 10 lähdössä paikalla olivat vain 9 km Enjoyn ja 52 Double Extremen osallistujat. Matkavermeet päälle, ylimääräiset kamppeet säilytykseen, alkulämmittelyyn, ja lähtöviivalle. Sää oli edelleen pilvinen, ja pientä tihkua ripeksi väen niskaan. Tuttujen kanssa vaihdettiin nopeasti kuulumisia. Sitten kilpailunjohtaja Juha Taini alkoikin jo laskea sekunteja, ja tasan klo 10 ratsut päästettiin irti. Tässäkään vaiheessa ei jännittänyt juuri lainkaan, mitä sitä turhaan tulevia pohtimaan. Ensimmäinen murhe ei kuitenkaan ollut kaukana tulevaisuudessa.

Lähtöalusta ei ollut tasainen, vaan heinikkopohjaa, jossa olisi ollut ikävää pyöräyttää nilkka heti alussa. Pian reitti kuitenkin jatkui laskettelurinteen myötäisesti kohti ensimmäistä, melkein kaksi kilometriä pitkää nousupätkää. Nousu meni edelleen muiden kanssa mukavia rupatellessa, mutta nousun jälkeen tunsin ettei kaikki ollut kohdallaan. Syke ei lähtenytkään laskemaan, hengitys ei meinannut tasaantua, ja nenä vuosi kuin vuoripuro. Lisäksi pilvipeite alkoi rakoilla, ja aurinko alkoi porottaa melko kuumasti. Olo oli tukala, ja join niin paljon kuin pystyin ja aloitin heti eväiden syönnin. Lähes kaikki muut menivät ohi ja menojaan.

Yhtä laskua lukuunottamatta matka ensimmäiseen huoltoon noin 5 km kohdalla oli pelkkään nousua, ja huoltoon päästyäni olin juonut jo puoli litraa vettä, ja olo alkoi vaikuttaa hieman paremmalta. Olin kokeillut loivemmassa ylämäessä juoksemista, mutta kroppa ei antanut juosta. Huollossa olin ihan puhki, enkä edes huomannut evästarjoiluita. Täytin vain pullon ja jatkoin matkaa.

Karmea totuus päivän kunnosta paljastui seuraavien kilometrien aikana. Edes tasaisella ja joustavalla polulla en pystynyt ylläpitämään juoksua, ja oli tyydyttävä kävelyyn. Että pitikin! Alamäet menivät tuttuun tapaan kevyesti rullaamalla, mutta muuten juoksemisesta ei meinannut tulla mitään. Välitön hengästyminen ja sykkeet pilvissä. Kaikki muu kuitenkin toimi hienosti: eväs, suola ja juominen upposivat, ja uusi tuttavuus Ilkka Tampereelta piti seuraa. Vasta kolmannen huollon jälkeen vauhtini hidastui niin paljon, että Ilkka jatkoi omaa vauhtiaan. Ennen toista huoltoa koimme myös pahamaineisen nelivetonousun, mutta tässä vaiheessa se tuntui yllättävän kevyeltä nousta. Kova ja kivikkoinen nousu silti, maine ei ole tyhjästä tempaistu. 

Toisessa huollossa 13 km kohdalla piti täyttää molemmat pullot, ja nyt eivät tarjoilut menneet ohi. Suolakurkkuviipaleet ja suklaa menivät jo suussa atomeiksi, ja matkaan nappasin sipsejä ja pullaviipaleen. Tässä vaiheessa jouduin ensimmäistä kertaa oikeasti huolehtimaan suola- ja nestetasapainosta, koska keli oli käymässä jo kuumaksi. Olin lukenut kuluneen kesän koitosten karmivan kuumista olosuhteista, ja pyrkinyt raporttien perusteella sisäistämään suolahuollon salat. Onneksi tässä kisassa pisin huoltoväli oli 8 km, eikä 30 km kuten esimerkiksi Karhunkierroksella. En tiedä tarkkaan kuinka paljon söin suolarakeita, kurkku ja sipsejä, mutta vettä koko reissulla meni noin 8 litraa.

Maisemallisesti hieno kohta reitillä tuli vastaan Länsi-Himoksen laskettelurinteen laskussa ja sitä seuraavassa pitkässä nousussa. Happoja alkoi kertyä jalkoihin. Edelleen ja koko kisan ajan alamäet kulkivat hyvin, mutta muuten juosten eteneminen ei tullut kyseeseen. Paljakalla oli hienoja polkuja, ja tässä vaiheessa todella päivän kehno kunto harmitti. Matkan kurjimmat hetket osuivat näihin kohtiin. Olin ehkä vielä tarpeeksi virkeä yleensäkään miettimään miten asiat voisivat olla. Myös ensimmäiset krampin alkoivat tuntua pohkeissa ja lähentäjissä. Kofeiinia sisältänyt geeli piristi hieman.

Neljännen huollon jälkeen söin ensimmäisen turkinpippurin. Yllättävän piristävää. Lisäksi ennen puolivälin huoltoa oli mukava huomata, että moniin kilpailijoihin verrattuna olin päivän kunnosta huolimatta oikein sähäkkä alamäissä. Tästä kokeneemmat juoksijat olivat kertoneet: alamäissä tehdään isoja eroja. Tosin tällä kerralla menetin saamani hyödyn seuraavalla tasaisella pätkällä. Erään kilpailijan kanssa tulimmekin tällaista jojoa kolmisen kilometriä puolimatkan huoltoon. Aikaa oli kulunut kolme ja puoli tuntia, mikä oli ennakko-oletusten mukaan hyvä aika, vaikka olin joutunut kävelemään pitkiä matkoja. Muutama minuutti aiemmin olivat lähteneet matkan myös Challenge- ja Extreme-sarjojen juoksijat. Extremen juoksijoista ohitin lopulta viisi. Totesin kaverille huoltoon tullessamme, että järkevät tyypit lopettaisivat tähän, mutta eihän sitä millään voinut. Pieni tauko, pullot täyteen, sipsejä kouraan ja kohti seinänousua. Vettä oli tässä vaiheessa kulunut jo yli 3 litraa.

Nousu tuntui loputtoman pitkältä. Pari kertaa piti pysähtyä huohottamaan, vaikka eteneminen oli ihan raahustamista. Kaveri oli jäänyt huoltamaan vähän pidemmäksi aikaa, joten jatkoin matkaa yksin. Itse asiassa koko toisella puolikkaalla näin vain kourallisen muita kilpailijoita, joten sain edetä ihan omaa tahtiani. Tämä kyseinen kaveri saavutti minut lopulta noin 45 kilometrin kohdalla ja meni menojaan.

Alamäkipätkät sujuivat mukavasti, vaikka nyt myös takareisissä alkoi tuntua pieniä kramppeja ja penikat olivat melkoisen kireät. Sama kuvio jatkui koko loppumatkan; alamäet juosten ja muuten kävellen. Yhdessä vaiheessa jopa istuin ja nostin jalat hetkeksi ilmaan. Oli hyvä veto. Pientä euforian tunnettakin alkoi jostain löytyä. Innostuin viheltelemään ja laulamaan suosikkibiisejäni. Nousuja siivittivät Sabatonin Primo Victoria ja To Hell and Back. Luoteis-Himoksella maisemaa tuijotellessani mieleen hiipi Amaranthen Maximize. Oikeastaan rankinta ei ollut väsymys tai jatkuva syöminen ja juominen, vaan se etten pystynyt juoksemaan kivoja pätkiä. Kaikki kuitenkin vaikutti hyvältä päätavoitteen suhteen; maaliin asti mennään.

Tällä pätkällä ohitin Extreme-matkalla olleen naiskolmikon, jossa oli saman perheen naisia kolmessa sukupolvessa. Nuorin oli kerrotun mukaan alle 20-vuotias ja vanhin 70-vuotias. Huikeaa, kerrassaan huikeaa polkujuoksuyhteisöllisyyttä!

Tullessani 42 km kohdalla vähän yli kuusi tuntia matkalla olleena kisakeskukseen, kuulin ämyreistä Antin päässeen maaliin ja suoraan haastatteluun. Siellä ihmeteltiin, että miten Suomen suuntavaistottomin polkujuoksija ei muka ollut kertaakaan eksynyt matkalla! Pacer-Tommi hoiti homman kotiin. Ihan mahtava fiilis tuli, kun kuuli tuttujen saavuttaneet hyvät ajat ja sijoitukset. Samalla tajusin, että tästä muuten alkaa ultraaminen! Mieltä ei tosin hirveästi lämmittänyt se fakta, että matkaa olisi jäljellä vielä noin kaksi tuntia.

Loppumatka meni kävellessä, eikä alamäkien juokseminenkaan ollut enää niin helppoa. Hoipertelin Paljakan kallioilla, ja välillä piti käydä kyykyssä. Viimeisestä huollosta oli reilu neljä kilometriä matkaa maaliin, ja krampit alkoivat olla aika pahoja. Kuitenkin alamäissä tuli muutama Extreme-sarjalaisen selkä vastaan, ja juoksu kulki jälleen. Piti rämpiä melkein 50 kilometriä ennen kuin koin matkan parhaat juoksuhetket. Homma toimi, ja nyt piti enää varmistaa ettei menisi nurin juurakoissa.

Viimein laskettelurinne aukeni edessäni ja näin kisakeskuksen rakennukset. Yli 8 tuntia oli kulunut lähdöstä, ja edelleen jalka nousi alamäessä mallikelpoisesti. Maalisuoralla kilpailunjohtajan selostus ja paikalla olleen yleisön kannustus täytti mieleni, ja maaliviivalla päästin ulos remakan karjaisun. Väsyneenä mutta silti hyvävoimaisena olin päässyt maaliin. Ensimmäisenä onnittelemaan tulivat Challenge-matkalle osallistunut Reetta ja naisten Double Extreme -sarjan voittanut Nina. Yläfemmat näiden kanssa ja suoraan Tainin haastatteluun. Taisin sanoa aika pitkälti samat asiat kisasta kuin mitä tässä olen kertonut, mutta lopuksi sanoin tulevani ensi vuonna uudestaan kisaamaan! Toivottavasti kukaan ei saanut tätä talteen :) Haastattelun jälkeen myös Antti tuli onnittelemaan, ja kertoi minun voittaneen jonkun arvonnan. Pääsen arvontavoitolla päiväksi nauttimaan Himoksen talvisista rinteistä vähän barefoot-tossuja jäykemmillä kapineilla.







Jälkipuinti

Kisan jälkeen suihkuun ja saunaan, kuivat vaatteet päälle, ja syömään. Soppa ja salaatti maistuivat. Olin siis kyennyt säilyttämään itseni hyvin toimintakykyisenä myös vatsan osalta. Oli mukavaa ja vähän hirvitävääkin kuunnella muiden kokemuksia matkoilta. Keskeyttämisiä ja havereita oli tullut. Nyt reilu vuorokausi kisan jälkeen tuntuu siltä, ettei kisa olisi paremmin voinut mennäkään. Olen hurjan ylpeä itsestäni! Olokin on flunssan oireita lukuunottamatta kuin peruspitkiksen jälkeen.

Ja ilman muuta olen ensi vuonnakin kisaamassa Himoksella. Uskomattoman hieno tapahtuma, joka on vuoden päästä varmasti entistäkin isompi.

Kiitokset

Jaa, mistä aloittaisin. Olen vaivannut melko monia ihmisiä juoksuaiheisilla höpinöilläni reilut kolme vuotta, ja vuoden ajan yhä enemmän, kun innostuin polkujuoksusta. Sandaalien kanssa puolikkaan juostuani pääsin ihan lehtien palstoille. Siispä kiitän teitä ystäviä ja läheisiä, jotka olette minua sietäneet. Tulen vaivaamaan teitä jatkossakin :)

Kiitos työnantajalleni Gradialle, joka kannustaa liikkumaan kustantamalla yhden massaliikuntataphtuman vuodessa.

Kiitos järjestävälle seuralle JRV:lle ja talkoolaisille! Huoltopisteillä ja risteyksissä kannustus oli tarttuvaa ja antimet hyviä.

Isoin kiitos kuuluu kuitenkin itse alan ihmisille, joista pääosa edustaa Jyväskylä Trail Runnnersia. Teihin on ollut mahtavaa tutustua ja saada uusia kavereita. Olen viime syksystä asti saanut korvaamattoman arvokkaita neuvoja ja tukea, sekä päässyt nauttimaan parhaasta juoksuseurasta. Teidän kisaraportteja on ollut mahtavaa lukea, ja niistä olen saanut paljon intoa treenaamiseen. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että kirjoitin juuri ensimmäisen ultraraporttini. Enpä olisi vuosi sitten uskonut. Lupaan, että tämä ei jää tähän.

Lisään vielä loppuun erityiskiitoksen Samille, kun lainasit metsopaitaasi :) Palautan pian pestynä.


Ville

NUTS Karhunkierros 83 km 2021

Heippa taas melkein kahden vuoden jälkeen! Pitkästä aikaa on taas raportoitavaa polkujuoksukarkeloista. Kuusamon Rukalla päästiin vastoin ka...